sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Mietteitä

Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsäreitit sulavat ja ihmiset innostuvat taas lenkkeilystä. Myös syksyllä telakoituneet bambit heräilevät vähitellen talvikoomasta. Kyllä. Luit oikein.. Energiaa tulee lisää ilmeisesti auringosta ja netissä pölyttynyt blogikin alkaa taas kiinnostamaan. Pari sanaa on kuitenkin vielä kerrottava tuosta synkästä talvikaudesta. Samalla saan jopa ihan itse kerrottua tilanteestani, ja jopa oikaistua joitakin epämääräisiä huhuja ja väärinkäsityksiä, jotka korviini ovat kantautuneet.. Ainahan on niitä, jotka tietävät asioistani enemmän kuin minä itse.

Talvikoomailussa ei siis ollut mitään kivaa tai siistiä. Elin lokakuusta maaliskuuhun kauheassa epätietoisuudessa pääsenkö koskaan takaisin jaloilleni. Tarkemmassa katselmuksessa kantakalvon kiinnityskohdasta löytyi sittenkin repeämä. Tämän sain tietää tammikuun puolessa välissä. Sen aiheuttajasta ei ole tietoa. On todennäköistä, ettei vaivani edes liity juoksemiseen. Bambit kun sattuvat olemaan herkkä ihmislajityyppi, joka osaa teloa itseään radan ulkopuolellakin.. Ja aina lahjakkaasti tietenkin tavoilleen uskollisena.

Pääsin kepeistäni eroon tammikuun puolessa välissä ja aloin varovasti kävellä. Kävely sattui, ja jalat puutuivat. Veteen sain kuitenkin hypätä Turun telakkaremmin riemuksi ja korvaavat lähtivät vesijuoksulla vähitellen käyntiin. Ja todellakin käytän sanaa KORVAAVAT, koska niitä ne on silloin, kun mitään muuta ei saa tai voi tehdä. Turha sitä on hienostella, että ne kehittävät ja ovat sitä ja tätä ominaisuutta tukevaa sanonko mitä, koska pääasiallinen tunne yleensä kuitenkin on vit...sin kiva fiilis. joo.

Jalkapohjaani oli kepeillä köpöttelyn ja walkerissa oleilun aikana muodostunut joku ihmeellinen klöntti, joka sattui ihan hulluna. Viisaat lääkärini hakkasivat päänsä yhteen ja keksivät ratkaisuksi kiusanteon. Jospa hakataan 2000 kertaa vasaralla sitä möhkälettä ja katsotaan sitten kuinka kova on bambin kipukynnys. Auts. Ihan kuin se joulukuinen piikitysoperaatio ei olisi ollut tarpeeksi. Sain siis tammi-helmikuussa ESWT-hoitoa jalkaani kolme kertaa. 

Ensimmäisellä kerralla kahden lyönnin jälkeen olin valmis potkimaan fyssarin, joka hoitoa antoi. Pidettiin tauko. Sain tietää, että sirorakenteisia naisihmisiä tämä hoitomuoto sattuu vähän enemmän. Kyseinen tieto ei varsinaisesti helpottanut oloani. Kuitenkin tsemppasin ja päätin kestää. Muistan, kun tuskankyyneleideni seasta kuulin, että 700 lyöntiä täynnä.. meinasin pyörtyä, mutta ajattelin, että selvisin maaotteluvitosestakin, vaikka kahden kiekan jälkeen tuntui ihan liian flunssaiselta ja pahalta. Vihdoin hoito oli ohi. Fyssari totesi, että itse entisenä pikajuoksjana ei voi ymmärtää kestävyysjuoksijan sielunmaisemaa kivunsiedossa. Varattiin aika viikon päähän. Onneksi kaksi seuraavaa hoitokertaa eivät olleet niin pahoja.

Helmikuussa tein harjoituksia vesijuosten ja kuntopyörällä. Välillä koitin myös crossaria, mutta siitä jalkani ei kauheasti tykännyt. Kävelyä lisättiin koko ajan asteittain. Lääkärini siirsi juoksuaskelkokeiluni Sotshin olympiakisojen jälkeiseen aikaan. Mua ärsytti, mutta onneksi näin. Eipähän tullut hätiköityä. Päätin katsoa kisat rauhassa, vaikka kovasti juoksemisen testaaminen alkoi houkuttaa heti kun tajusin, että kävelystä on pahimmat kivut poissa. Vähitellen jalka alkoi kestää pidempää yhtenäistä kävelyä niin, ettei kipuja enää ollut lainkaan. Palasin töihin ehkä viikkoa liian aikaisin. Staattinen seisominen sai aikaan kipuja, mutta onneksi jalka sopeutui nopeasti. Juoksemiseen pääsin käsiksi maaliskuun alussa. Tällä viikolla olen juossut kaksi kertaa ja yhtenäisesti onnistuu jo kuusi kilsaa kivuttomasti. Joka viikko jalan tilanne on ollut edellistä viikkoa parempi. Se on saanut jälleen siirtämään ajatuksiani kesään ja kilpailemiseen. Motivaatiota on ja loukkaantumiseen en halua lopettaa!  

Motivaatiokuva heinäkuulta! (kuva:Jarno Maimonen)