Eka teksti ja mun tiivistetty tarina

Moikka!

Jännää. Kirjoitan ekaa blogitekstiäni. Jos tätä eksyy lukemaan joku, joka mua ei ennestään tunne, niin tehdään nyt pieni esittely. Olen harrastanut yleisurheilua ja etenkin juoksemista lapsesta asti. 12-vuotiaana ymmärsin, että mulla on oikeasti lahjakkuutta lajiin. Silloin voitin ensimmäisen piirinmestaruuden ja pärjäsin kilpailuissa pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin.

Olen liikkunut monipuolisesti siitä lähtien kun opin kävelemään. Äitini on hiihtänyt ja juossut kilpaa, joten kasvoin maratonreittien varrella ja urheilukenttien reunoilla. Lapsena hiihdin harrastusmielessä joka talvi, ja muutamiin pikkukisoihin tuli osallistuttua. Harrastin 6-vuotiaana urheiluseuroissa voimistelua ja yleisurheilua. Yleisurheilutreenit sopivat paremmin temperamenttiselle ja sosiaaliselle luonteelleni, vaikka en tuntenutkaan olevani kovin hyvä missään lajissa. Kaverit olivat tärkeintä yleisurheilussa. Voimistelussa harjoitusten ilmapiiri tuntui liian tiukalta ja kurinalaiselta, ja aina piti jaksaa hiljaa keskittyä. Linnunluista rakennettani ja luontaista liikkuvuuttani arvostettiin ja kehuttiin, mutta mua ei kiinnostanut koko touhu. Pelkäsin tehdä voltteja. Enkä vieläkään osaa (uskalla :) tehdä edes kärrynpyörää..

Juoksu-urani lähti 11-vuotiaana todetun astman jälkeen huimaan nosteeseen. Juniorivuosina saavutin kymmeniä SM-mitaleja kestävyysjuoksumatkoilta, vaikka lähes vuosittain olin loukkaantuneena viikkokausia. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että vaikka kropan kevyt rakenne on hyvä juttu juoksijalle, niin siitä voi olla myös paljon haittaa. Olin 18-vuotias, kuin voitin ensimmäisen aikuisten SM-kultamitalini 1500 metrin juoksussa. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin junioreiden EM-kisoissa saman matkan kahdeksas. Saman vuoden syksyllä kirurgisessa sairaalassa mulle sanottiin, että etsi joku muu laji, sun selkäsi on niin vino, ettet voi enää juosta.

Päätin uhmata lääkäreitä ja etsin hoitajia ja terapeutteja kuntoututtamaan mut takaisin juoksijaksi. Pahinta olivat krooniset hermokivut selässä sekä kivuliaat selkärangan ja lihasspasmien käsittelyt. Fysioterapeutin ohjauksessa alettiin muokkamaan juoksutekniikkaani niin, että se kuormittaisi vinoa selkääni mahdollisimman vähän. Lapsena omaksuttua luonnollista ja omasta mielestäni tehokasta ja "hapotonta" tekniikkaani oli siis muutettava.

Tein kovasti töitä, mutta keskimatkoilla en päässyt juniorivuosieni ennätyksiin. Muutamaan otteeseen olin lähellä ennätyskuntoani, mutta jokin jalkamurtuma tai keuhkovirus pilasi tulokset. 2009 kesällä mursin päkiäni, jonka jälkeen harkitsin vakavasti juoksu-urani jatkoa. Hoidin jalan kuntoon, ja  päätin keskittyä pidemmille matkoille. Astmani olin saanut hyvin kuriin ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin pidempien matkojen harjoittelu sopi paremmin selälleni. Kestävyysharjoitteluani lisättiin, ja opettelin kääntämään ajatusmaailmani pidemmille ratamatkoille sopivaksi :)

Kaudella 2010 pääsinkin hyvään kuntoon, ja juoksin 5000 metrillä SM-neloseksi ja Ruotsiottelussa kakkossijan samalla matkalla ennätysajallani. Syksyllä päätin jatkaa samoilla metodeilla kohti vuotta 2011. Oli mahtavaa aloittaa harjoituskausi terveenä ja kaikki sujuikin upeasti tammikuisen Kenian leirin puoliväliin asti. Sairastuin nimittäin Keniassa vatsatautiin, joka vei mut tosi heikkoon kuntoon ja tiputukseen paikalliseen sairaalaan. Vikalla viikolla pääsin takaisin kevennettyyn juoksuharjoitteluun, mutta kroppa oli väsynyt. Seuraavaksi paluu Suomen 30 asteen pakkaseen oli myös vaikeaa, eivätkä keuhkoni tahtoneet sopeutua millään. Hallikausi jäi yhteen kehnoon starttiin, mutta harjoittelu kevättä kohden alkoi kulkea hyvin.

Huhtikuun lopussa juoksin elämäni parhaimman 4x2000 metrin treenin, ja odotukset kesää kohden alkoivat kasvaa. Loppukeväästä kuitenkin tunsin ikäviä tuntemuksia nilkassani, jotka alkoivat haitata juoksemista. Sairastuin flussaan ja pidin parin viikon juoksutauon. Oireet eivät kunnolla hellittäneet, ja ahdistus alkavasta kisakaudesta lisääntyi. Juoksijan painajainen on aina loukkaantua, mutta pahinta se on hyvän harjoituskauden jälkeen juuri kesän kynnyksellä. Marssin lääkäriin ja sain nilkkaan kortisonia ja lähetteen magneettikuviin. Ei näkynyt muka mitään ihmeellistä kuvissa, joten kortisonipiikki jalkaan ja juoksulupa viikonlopun SM-viesteihin tuli neuvottelun kautta :). Viesteissä onnistuimme voittamaan HKV:n tyttöjen kanssa mestaruuden 4x800 metrin kisassa. Ja se jäikin mun koko kesän ainoaki kilpailulliseksi huippukohdaksi.

Jalkakivut eivät sallineet mun treenata kentällä eikä juosta kovia vetoja. Myöskin juoksutreenit peräkkäisinä päivinä muodostui ongelmaksi. Tahdoin kuitenkin juosta kauden päätavoitteeni Kalevan Kisat Turussa. Valitsin matkaksi 5000 metriä, sillä kestotreenien puolesta ajattelin sen sujuvan parhaiten. Eihän siitä mitään tullut ja sunnuntain tonnivitoselle ei enää kyennyt osallistumaan. Toinen lääkäri tutki kisojen jälkeen magneettikuvat ja laittoi lisää kortisonia. Lisäksi mut määrättiin seitsemän viikon juoksukieltoon. Kivut helpottivat hieman ja pidin taukoa ohjeiden mukaan.

Aloitin varovasti juoksutreenit, mutta kivut palasivat. Matkustin nilkkaekspertti Sakari Oravan vastaanotolle Turkuun, joka löysi nilkasta isoja kiinnikkeitä akillesjänteen ympäriltä. Ne olivat koko ajan kasvaneet lisää, mutta kesäinen magneettikuva vahvisti löydöksen. Jalka piti leikata, mutta Orava ei suostunut leikkaamaan sitä heti, vaan leikkausta piti odottaa 6-7 viikkoa, sillä kortisoni oli aiheuttanut nilkkaan ulkoisen tulehduksen. Hoidin nilkan ihoa, ja viimein nilkkani leikattiin tiistaina. Leikkaus onnistui hyvin, ja nyt on taas kuntoutus edessä ja Minnan mieli suunnattu valoisaan tulevaisuuteen. Kiva, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Tässä lyhyt tiivistelmä mun tän hetken tilanteesta.

Blogia ajattelin kirjoittaa, jotta voin jakaa ihmisille ajatuksiani ja purkaa ulos päässäni olevia mietteitä. Ja vaikka mulla on ollut vaikeaa, kaikki onnenhetket, joita olen urheilusta saanut, voittavat moninkartaisesti tyhmät vammat ja epäonnistumiset! Urheilu ja etenkin juokseminen on vaan niin siistii ;)

Hyvää joulunodotusta kaikille!