tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden paketointi


Hei!

Edellisessä postauksessani lokakuussa (?!) tuli luvattua, että seuraavassa tekstissäni käyn läpi kauden loput kisat. Tänään on vuoden vika päivä, joten ehdottomasti viimeinen mahdollisuuteni lyödä lopullisesti tämän vuoden juoksut pakettiin. Oikeastihan viimeiset lenkkini olen tehnyt lokakuussa, ja jalkani on nyt kirjaimellisestikin paketissa, joten fiilistellään ne toistaiseksi viimeiset numerolapun kanssa kirmatut kokemukset vielä tähän.

Manchesterin tonnivitosen jälkeen olisin kovasti halunnut juosta jossakin 5000m, mutta kilpailukalenterissa ei ollut sopivaa starttia tarjolla. Lisäksi ylimääräinen matkustelu jonkun vitosen kisan perässä ei kuulostanut houkuttelevalta, joten päätin treenata vitoselle ja hakea vauhtia kilpailemalla alimatkoilla. Päävalmentaja Tommy muistutti, että KK:n voiton takia vitosen paikkani Ruotsiottelussa oli varma, joten siellä viimeistään saisin matkan vielä kohdata.

Saran kanssa Manchesterissä.


20.8. tein Eltsun kentällä elämäni toistaiseksi parhaimman treenin. Aki toimi jäniksenä ja kulku oli käsittämättömän hyvää ja helppoa. Treenin perusteella tajusin, että olin alle 16 minuutin vitosen kunnossa, ja olo oli loistava. Viikonlopun vietin Turussa ja seurasin 17-vuotiaiden SM-kisoja. Pääsin jakamaan jopa muutamat palkinnot tulevaisuuden lupauksille. 

Sunnuntaina matkasin Tampereen eliittikisoihin juoksemaan 800m.Tiesin, että kuntoni perusteella 2.08-alkuinen aika olisi mahdollinen. Ainut ärsyttävä asia oli, että kisa oli siirretty esikisalajiksi, joten startti oli jo keskipäivällä ennen oikeita eliittikisoja. Iltaihmisenä en tykännyt aikaisesta heräämisestä ja unohdinkin trikoot ja osan muista tavaroistani kotiin. Kiskoin kahvia pukuhuoneessa ja päätin lähteä kenialaisen Peril Nengambin kanssa alkuverkalle. Ajattelin, että nyt vedetään kisa ilman kaikkia normirutiineita ja katsotaan, miten liikahtaa. Kenialaiseen tyyliin alkuverkka oli niin hidasta, että oli melkein vaikeaa hölkätä niin hiljaa. Onneksi oli helle, ja paahduin muutenkin äidiltä lainaamissani trikoissa. Fiilis oli korkealla, ja callingissa ihmeteltiin, kun meitä oli paikalla vain kourallinen. Peril toimi jäniksenä kuuteensataan. Kuiviston Sara koitti hyödyntää jänistämme. Itse päätin yrittää mahdollisimman tasaista vauhdinjakoa. 400m meni multa hieman yli 63 sekuntia ja kaksikko tuntui painelevan kaukana edessä. En välittänyt siitä vaan keskityin helppoon rytmiin. Juoksu tuntui ihan liian helpolta kasille, mutta kovempaakaan en olisi päässyt. Loppusuoralla sain Saran kiinni ja voittoaikani oli 2.07.18. Epäuskoinen olo ja menin kasin tilastokakkoseksi Suomessa..

Illalla sulattelin kisaa, ja päätin, että starttaan heti seuraavana päivänä oman seurani kisoissa Eltsussa 1500:lle. Naisten startissa ei ollut vetoapua tarjolla, joten neuvottelin itseni mukaan miesten starttiin ja pyysin Akia jänikseksi. Tavoitteena oli juosta alle 4.20. Valitettavasti miesten kaksi erää päätettiin yhdistää, joten viivalla riitti tungosta. Lähtökahinassa meni aikaa ja voimia, mutta pääsin kuitenkin Akin peesiin. Eka kiekka mentiin aivan liian hiljaa, ja huomasin, ettei juoksu muutenkaan tunnu kovin hyvältä. Kiristimme vauhtia, ja meno tuntui paremmalta, mutta silti tunsin väsymystä ja viimeiset kaksi kierrosta vain ohittelimme hyytyviä miehiä. Loppuaikani oli 4.20.33, joka oli kuitenkin paras aikani 12 vuoteen. En ollut tyytyväinen, mutta en jaksanut olla pettynytkään. Ei sitä joka päivä olla tässä iskussa.

Seuraavana päivänä olin Janican kanssa vesijuoksemassa, kun Tommy soitteli ja kyseli lähtisinkö viikonlopuksi Ranskan Valenceen edustamaan yhteispohjoismaista joukkuetta DecaNation-maaotteluun. Tarjolla mulle olisi 1500 metriä. Asia ei ollut vielä varma, mutta norjalaisjuoksijan loukkaannuttua ja Johannan kieltäydyttyä paikka oli mulle avoin. Ruotsilla oli omat mestaruuskisat samana viikonloppuna, joten joukkueessa ei ollut jäseniä Ruotsista. Keskiviikkona päätin, että lähden. Ei sitä joka päivä pääse juoksemaan Pohjoismaiden edustajana oman lajinsa maailman huippuja vastaan.

DecaNation-kisojen avajaisten sambaryhmä. Vai oliko tää sittenkin Runner's Twilightista? :D


Koko perjantai meni matkustuksessa. Myöhään illalla söimme hotellissa kuivaa kanaa, ja saimme tietää vastustajat. Katselin tonnivitosen lähtölistaa, ja totesin, että muut edustajat ovat juosseet MM-kisoissa tänä vuonna, joten eiköhän enkka tule, jos pidän porukan edes näköetäisyydellä. Ranskalaiset hoitivat kisajärjestelyt hienosti, ja pääkatsomot olivat täyteen ahdetut. Callingissa aloitin jostain syystä hirveän psyykkaamisen itsekseni, kun totesin, etteivät kilpakumppanini ole juurikaan mua isompia. Päätin, että juoksen taktisesti rohkean juoksua, enkä jää Dublinin juoksun tapaan varovaisesti kyttäilemään. Mulla ei ollut mitään hävittävää.

Joukkueemme teltassa tappamassa aikaa sinisen Poweraden kanssa..


Valitettavasti kisasta tuli taktiikkajuoksu. Kukaan ei lähtenyt pitämään minkäänlaista vauhtia. Startin jälkeen riehuin itseni jopa vähäksi aikaa kärkipaikalle. Pidin koko ajan sisäratapaikan, vaikka venäläinen ja jenkki tönivät ja työnsivät jatkuvasti reunuksiin. Päätin riehua mukana, koska vauhti ei tuntunut missään. Kuolemankiekan takasuoralla vauhti alkoi vähitellen kasvaa, mutta pidin edelleen tiukasti paikkani. 500 metriä ennen maalia vauhti nousi selvästi ja vikalle kiekalle lähdettäessä tajusin olevani neljäntenä, enkä ollut edes puhki. Edelläni oli vain Saksan, Venäjän ja USA:n edustajat. Takasuoralla jäin hieman porukasta, ja taistelin yhtäjalkaa Balcanin edustajan (tuore 22-vuotiaiden Euroopan mestari) kanssa. Kiusasin häntä tiukasti koko loppukaarteen ja menetin voimia. Loppusuora tuli hyvin, mutta aivan loppuun en jaksanut. Pieni harmitus ja keskittymisen herpaantuminen tapahtui maaliviivoilla, kun en pystynytkään Terziciä voittamaan, ja samassa Italian edustaja hyökkäsi ohitseni ulkokautta reilun kymmenyksen turvin. Olin siis kuudes kauden huonoimmalla loppuajalla 4.29.98. Viimeinen 600 metriä oli kyllä ylivoimaisesti kauden nopein ja vielä kiihtyvänä (1.36). Itsekseni hymyilin vain, että tämähän tietää hyvää ruotsiottelua varten..

DecaNation-kisan tulokset.


Paluumatka Ranskasta oli rankka. Muutaman tunnin yöunien jälkeen matkustimme koko sunnuntain. Maanantaina lähdin lenkille Helsingissä. Hölköttelin kevyesti 14km, ja totesin, että juokseminen ei ole KOSKAAN tuntunut näin helpolta. Illalla Turussa se sitten iski. Syysflunssa. Ei nyt. Ei Ei Ei Ei. Viikko jäljellä kautta ja mun piti kruunata kausi ja niitata ruotsalaiset ja samalla enkat vielä uusiin lukemiin Tukholmassa. Olo vain paheni.  Astmaatikkona alkoi jo lauantain vitonen ahdistaa, koska tiesin, etten ikinä selviäisi siitä vajaalla hengityskapasiteetillä. Muutenkaan en vielä ole täysin sinut koko matkan kanssa.

Lepäsin, ja matkustin flunssaisena Helsinkiin. Onneksi mulla ei ollut pahemmin kuumetta, eikä tauti lyönyt pahasti keuhkoihin. Lauantaiaamuna tein päätöksen startata vitoselle. Kisaa oli juostu kilsa, kun tajusin, ettei olisi pitänyt startata. Tuntui kauhealta. Kuumeiselta, heikolta, huonolta ja surkealta. Vauhtikin oli kova, mutta mietin oloani, ja miten hoidan viikonlopun koitokset himaan.  Muistan, kun ajattelin, että Minna...eihän tässä ole enää kuin kymmenen kierrosta ja huominen 1500m.. J 

Tein ratkaisun. Päätin jäädä hölkkäämään kahden heikoimman ruotsalaisen kanssa ja hoitaa ne loppukirillä. En tiedä miten onnistuin mielessäni lyttäämään nuo ”heikot” ruotsalaiset, koska toiselle heistä olin vielä kesäkuussa hävinnyt vitosella pitkässä kirissä. Jotenkin sen kuitenkin tein, ja onnistuin suunnitelmassani. Loppuaikani oli 16.25, vaikka matkalla ajattelinkin, että vauhdin on pakko olla jo niin hidasta, että aika painuu paljon päälle 17 minuuttia. No, eipä onneksi sentään ja pisteet tuli meille 10-12.  Kisan jälkeen olin vielä aivan hiekassa, kun juoksun aikana ruotsalainen miespituushyppääjä oli purkanut suuttumustaan epäonnistuneesta hypystään potkimalla hiekkaa mun päälle. Lisäksi jalkapohjat tuntuivat kipeiltä ja fysioterapeutti teippasi toisen yöksi.

Sunnuntaina oli edessä vielä 1500 metriä. Ruotsalaisilla oli vielä vaatimattomasti lajin tuore maailmanmestari heittää meitä vastaan radalle. En olisi halunnut juosta, mutta mulla ei ollut tuuraajaa, joten päätin juosta. Flunssa oli hieman parempi kuin lauantaina, mutta valitettavasti se oli edennyt hieman keuhkoihin. Lähtöviivalle kävellessä havainnoin, että jalkapohjanikin tuntuvat yllättävän kipeiltä. Taktiikkapalaverissa ajattelimme, että ruotsalaiset yrittävät hyydyttää meitä todennäköisesti vauhdilla. Päätimme, että passaamme hieman alkuvauhtia, ja yritän sitten tasaisesti kiskoa meidät takaisin mukaan taisteluun.  Näin todella tapahtui. Jäimme Saran kanssa, mutta sain kiskottua meidät mukaan loppukahinaan. Valitettavasti huomasin takasuoralla, että omat evääni oli syöty, ja päästin Saran sisäkautta vielä yrittämään ruotsalaisrintaman hajottamista. Ihan ei Sarakaan pystynyt, mutta alitti kuitenkin ekan kerran 4.20. Oma aikani painui hieman päälle 4.21, joten juoksin silti myös tonnivitosella kauden toiseksi parhaan juoksuni. Parempaan en olisi pystynyt ja kaikkeni annoin. Harmittavasti hävisimme vielä maaottelun.

Maaottelun jälkeen sairastin ja lepäilin viikon. Valitettavasti jalkapohjani ei alkanut parantua, vaikka flunssani lähti. Koko syksy ja talvi on sitten mennyt jalan kanssa taistellessa. Magneettikuvissa selvisi marraskuussa, että mulla on plantaarifaskiitti tulehtunut, kantapään rasvapatjan tulehdus sekä ödeemaa ja isovarpaan koukistajajänteen jännetupintulehdus. Lokakuun jälkeen en ole juossut yhtään, joten fiilikset eivät ole kovin korkealla. Nyt kävelen kepeillä ja mulla on ortoosi. Toivottavasti pääsen tästä vielä takaisin jaloilleni, koska mennyt kausi herätti kuitenkin paljon intohimoa vielä juoksemista kohtaan ja uskon, että edelleen parhaat kisani pidemmillä matkoilla ovat juoksematta.


Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin palataan vielä.. :)

HYVÄÄ VUOTTA 2014! Ja kiitokset kaikesta tuesta ja tsempeistä! Ja mitään en lupaa.. :)

-Minna