keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Road to Amsterdam!

Moi tosi pitkästä aikaa!

Blogihiljaisuus on jatkunut kauan. Muutamia tekstejä olen kirjoittanut viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta en vain ole julkaissut niitä. Juoksemistani ja siihen liittyviä käänteitä olen kuitenkin julkaissut Instagramissa, Twitterissä ja jonkin verran myös julkisesti Facebookissa. 

Pieni taustakertomus on siis paikallaan, mitä blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut. 2014 nousin hyvään loppukauden kuntoon, vaikka olin koko talven juoksematta. Seuraavaan harjoituskauteen panostin kunnolla. Joulukuussa matkustin viideksi viikoksi Espanjaan. Tein ihan pk-harjoittelua ja tosi käsijarru päällä, ettei mitään vammoja tulisi. Muutaman kisankin juoksin ja kulku oli todella hyvä. Pieniä rasitusongelmia ilmaantui kuitenkin leirin lopussa. Suomessa sain paikat kuntoon, ja lähdin hyvillä mielin helmikuun vikana päivänä Amerikan leirille, jossa tarkoitus oli olla kuukausi korkealla Flagstaffissa, jonka jälkeen kilpailla 10000 metrillä Stanfordissa huhtikuun alussa. 

Sää heitti heti aluksi lunta tupaan, mutta se ei haitannut, koska muutenkin oli totutteluvaihe korkeaan ilmanalaan menossa. Maaliskuun puolivälissä tein rennon yhtenäisen vauhtikestävyystreenin, mutta keuhkoni suuttuivat pahasti harjoituksen jälkeen. Olin tietoinen, että viileä keli ja korkealla olo voivat olla riski mun tyyppiselle herkälle astmaatikolle. Kuitenkin keuhkot olivat olleet vuosikausia terveet, enkä enää ollut niin varovainen, kuin olisi pitänyt olla. Hengitysarvoni romahtivat ja ilmeisesti sain vielä lisäksi jonkun pienen infektion. Paikallinen sairaala tuli turhankin tutuksi ja lääkärit ihmettelivät astmani tilaa. Unelma kilpailemisesta leirin lopuksi alkoi haihtua. 

Vähitellen tilani kuitenkin parani ja tehokas lääkitys ajettiin alas, jotta pystyin osallistumaan kilpailuun. Kisa meni hyvin tilanteeseen nähden ja puolimatkaan roikuin enkkavauhdissa. Sitten ratajuoksun vähyys ja viimeisten viikkojen ongelmat näkyivät, enkä jaksanut toista puoliskoa. Loppuaika painui yli 35 minuuttiin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska tunsin itseni terveeksi. Palautuminen kisasta vei yli viikon. Suomessa astmaani alettiin heti tutkia lisää. Ironista, mutta sairastuin heti rankoista puhallustesteistä. Arvot romahtivat jälleen. Tästä alkoi huono kierre. Aina kun paranin, meni viikosta kahteen viikkoon, jonka jälkeen sairastuin uudestaan. En kestänyt yhtään hengästymistä tai mitään ulkoisia ärsykkeitä (ilman muutos, siitepölyt, muut pölyt, ruoka-aineallergiani, kloorivesi...). Heinäkuussa alkoi vihdoin helpottaa. Isoissa verikokeissa todettiin, ettei mulla ollut mitään vakavaa keuhkosairautta taustalla. Hinkuyskä, mykoplasma ja keuhkoklamydia poissuljettiin. Ainostaan allergiataustainen ja pahasti suuttunut astma oireili rajummin kuin vuosiin. 

Porin Kalevan kisojen alla tein vaikean päätöksen osallistumisesta vikan päivän kympille. Halusin olla mukana puolustamassa mestaruutta, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta. Päätin vain nauttia terveydestä, ja siitä että vihdoinkin pääsin mukaan kilpailuun. Etukäteen kauhistutti tuleva totuus siitä, miten alas kunto on viiden kuukauden aikana ehtinyt romahtaa. Yllätyksekseni loppuaika oli sadasosalleen sama, kuin Stanfordin keväinen horroskymppi. Omasta mielestä jaksoin jotenkin juosta 8km, sen jälkeen viisi viimeistä kierrosta tuli vain päällä ja sydämellä. Jaloista en enää tiennyt. Aika riitti kovatasoisessa kisassa vasta kuudenteen sijaan. Nautin tiedosta, että mulla on jo tosi kovat lähtötasot näille pitkille matkoille. 

Päätin jatkaa kautta ja keskittyä kuukauden päästä oleviin ruotsiottelukatsastuksiin. Kunto lähti rakettimaiseen nousuun. Pääsin maaotteluun, jossa sain edustaa vitosella. Tukholmassa syntyi tuulisella stadikalla urani toistaiseksi toiseksi paras aika 16.19. Se riitti viidenteen sijaan. Valitettavasti kesän näyttöni eivät riittäneet kympin edustuspaikkaan. Kotiin päästyäni päätinkin vielä testata ratakymppiä HKV:n mestaruuskisoissa Eltsussa. Aki-veli lupautui jänikseksi, ja tuloksena oli jo ihan kelvollinen 34.25. Eli minuutti oli jo höylätty pois reilun kuukauden takaisesta Kalevan kisojen juoksusta. Tiesin olevani taas oikealla tiellä. 

Aloitin syksyllä PK-kauden ja kilpailin muutamia maantiehölkkiä huvikseni. Kunto tuntui hyvältä, ja päätin mennä Kankaanpäähän testaamaan puolimaratonia lokakuun lopussa. Arvelin kuntoni 1.15-1.16 väliin. Kisa lähti helposti liikkeelle. Matkalla innostuin, että mullahan on mahikset alittaa jopa EM-raja 1.15. Puoliväliin juoksinkin aikataulussa, mutta 12km kohdalla alkoi äkilliset vatsaongelmat. Aluksi sain ajatuksen voimalla työnnettyä kipua pois, mutta tilanne paheni vähitellen. Oli pakko tinkiä jopa juoksuasennosta. Noin 5km ennen maalia Annemari Sandell ajoi mut kiinni. Väkisin koitin roikkua hetken aikaa mukana, mutta kivut estivät etenemistä ja oli tyydyttävä himmailemaan. Vikat kilsat juoksin yli neljän minuutin vauhtia. Maalista juoksin suoraan vessaan. Rankinta oli ajaa kisan jälkeen hirveissä vatsakivuissa Kankaanpäästä Perniöön. Matkaseurana mulla oli 15-vuotias valmennettava, jota en oikein voinut laittaa rattiin. :)

Epäonnistunut Kankaanpään reissu antoi kuitenkin itseluottamusta. Tajusin, että ilman vatsaongelmia 1.15 olisi ollut jo hyvinkin lähellä. Päätin, että yritän vasta keväällä uudestaan, ja kasvatan hieman nälkää. Tein muitakin ratkaisuja. Päätin, etten mene talvella leirille. Vuosi 2015 osoitti, että jos pysyn terveenä, on ihan sama missä olen kunhan saan kasaan ehjää tekemistä. Perniössä mulla on maantietä ja reittejä vaikka kuinka paljon. Ilma on puhdasta. Työt ovat lähellä. Ja Turussa käyn lähes joka viikko. 

Suunnitelma piti. Olen pysynyt terveenä yhtä oksennustautia lukuun ottamatta. Aki ehdotti mulle Haagin puolikasta, otti lennot ja varasi majoitukset. Eniten ehkä harmitti, kun pitkäaikainen kenkä- ja varustesponsorini ilmoitti äkisti helmikuussa ryhmäsähköpostilla, ettei enää anna mulle lenkkareita ja vaatteita ilmaiseksi. Viidentoista yhteisen vuoden jälkeen olisin odottanut jotain muuta. Edes maratonkenkiä en saanut EM-rajajahtiin mukaan. Haasteena olikin sitten etsiä jostain jalkaan pikaisesti sopivat kengät. Onneksi juoksijakaverit suosittelivat hyviä nettikauppoja ja kisakenkiä. Tilasin lopulta Adidaksen Takumi reit Briteistä. Noname lahjoitti vaatteet Hollannin reissulle.

Valmistavana treeninä viikkoa ennen päätin tempaista SM-halleissa 3000 metriä Tampereella. Kulku oli vahvaa. Tuloksena pronssi ja 18 vuotta vanhan hallienkan parantaminen yhdeksällä sekunnilla. Kisafiilikseen pääsy ja pitkästä aikaa monen yleisurheilukaverin näkeminen olivat onnistuneen juoksun lisäksi reissun parasta antia. 

Hollannin puolimaraton lähestyi ja fiilis nousi. Lähdimme perjantaina matkaan. Sääennuste ei lupaillut kovin hyvää kisakeliä sunnuntaille. Kropassa tuntui hyvältä, ja päätin, etten anna kelin vaikuttaa mielialaan. Lähtöviivalla meidät pakattiin niin tiiviisti, että kärsin hieman ahtaanpaikankammosta. Onneksi selvisin lähtörytäkästä ja pääsin hyvän miesporukan imuun. Juoksu tuntui kulkevan. Neljän kilsan kohdalla kuulin, kun ihmiset alkoivat huutaa, että olin kisaa johtava nainen. Tunnelma oli mukava ja askel tuntui vahvalta. Olisi tehnyt mieli vain lisätä vauhtia, mutta huomasin, että vetelin muutenkin jo kympin enkkavauhdin tuntumassa, joten hoin itselleni, että tämä kyllä riittää ihan hyvin ja vasta 15km jälkeen saa lisätä rytmiä. 

Kymppi tulikin ajassa 34.09, jonka jälkeen reitin profiili muuttui hieman nousevaksi. Jäin hyvästä miesporukasta hieman, kun sähläsin juoma-asemalla. Ihmettelin, kun joku mies veteli niinkin kovassa tahdissa fivefingers-jalkineilla. Reitti kääntyi ja tuuli tuli suoraan vastaan. Olin yksin ja harmitti, kun huomasin, että vauhti alkoi hiipua. Muistin kuitenkin, että Aki oli sanonut, että tässä kohtaa on haasteellisin osa reitistä ja pahimmat tuuliolot, joten rauhoitin rytmiä ja rauhoituin myös itse. Onneksi muutama mies ajoi mut hetken päästä kiinni. 

Reitti kiemurteli satamaan. Tuuli yltyi ja vesisade muuttui rakeiksi. En nähnyt mitään ja tuntui, etten myöskään päässyt etenemään tuulessa. Kirosin koko rantareitin ja hollantilaiset tiilet. Kauempana menevän fivefingersmiehen askel näytti lipsuvan pahasti. En uskaltanut katsoa kelloa, koska olin varma, että kilsavauhti oli pitkästi päälle nelosta. Muuten menoni tuntui vahvalta ja voimia oli hyvin. Vihdoin käännyttiin pois pahimmalta rantareitiltä ja raekuuro ja sade loppui. Matkaa maaliin taisi olla enää reilu 4 kilometriä. Olin innoissani siitä, että olin selvinnyt pahimman ohi. Jalat veti kuitenkin kohmeeseen ja olin hieman kylmissäni.

Kisajärjestän puolesta joku mopo kävi välillä vieressäni ja huuteli "okei, okei, keep your own pace". Toivoin vain, että mustaa savua käryttävä vehje lähtisi pois, eikä aina viipymisilleen niin kauan vieressäni. Katselin kelloa, ja tiesin, että 1.15 alittuu, koska olin niin hyvävoimainen. Pohkeet hieman nippailivat, kun yritin kiristää vauhtia. Kylmettyneet lihakset uhkasivat pienillä krampeilla. Päätin olla turhaa reuhkomatta. Viimeisen 300 metriä uskalsin juosta kovaa. Maalissa tuli hetkeksi onnenkyyneleet. Aika oli 1.14.15. 

Järjestäjät raahasivat mut VIP-urheilijoiden telttaan ja pahoittelivat, etten kuulunut kyseiseen lähtöryhmään ennen juoksua. (Vanha enkkani oli 1.15.55, joka ei oikeuttanut kyseiseen ryhmään.) Sain myös heti kutsun doping-testiin. Mut käärittiin pyyhkeeseen ja lähdettiin etsimään Akia meidän oman ryhmän teltasta. Sitten palkintojenjakoon, josta pikkubussilla VIP-juoksijoiden hotellille dopingtestiin. Siellä sitten muutaman tunnin istuskelin ja kittasin urheilujuomia. Aki tuli hakemaan mut meidän omalle hotellille, jossa vihdoin pääsin suihkuun. Sitten piti antaa liitolle puhelinhaastattelu, jonka jälkeen menimme italialaiseen ravintolaan vetämään koko menun. Olin luvannut tarjota, jos raja menee. Jos ei olisi mennyt, oltaisiin syöty rangaistukseksi Mc Donald'sin Angusburgerit. :)

EM-kisajoukkueeseen mut valittiin eilen, joten nyt on selvää, että heinäkuussa palaan Hollantiin! #roadtoamsterdam jatkuu ja silloin ei ainakaan tule rakeita naamalle! /// Jaksoiko joku tänne asti lukea? :)

-Minna