Hunajata

Moi!

Reilu kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Jalka oireilee toisinaan edelleen. Juoksumääriä olen saanut kasvatettua tuskallisen hitaasti, mutta kroppa ottaa nyt harjoittelua hämmästyttävän hyvin vastaan.

Kahdeksaan kuukauteen ei ollut mitään asiaa kisoihin.

Viikkokilsamäärät ovat kehittyneet viimeisessä kuudessa viikossa seuraavasti: 20km-30km-31km-43km-51km-40km. Tietysti lisäksi olen lähinnä vesijuossut ja pyöräillyt. Välillä on hyviä päiviä ja välillä taas maailma tuntuu synkältä ja epäreilulta. Liian tuoreessa muistissa ovat edelleen viime kauden fiilikset, ja etenkin se, kun juoksu ei tuntunut yhtään miltään. Ihan sama mitä teki. Aina palautui, aina kulki, aina oli helppoa ja aina kaikki oli vain kivaa. Ja kello sai hymyilemään tyhmästi. Kyllä nytkin on toisinaan kivaa. Vappuna oli kivaa, ja sain ihmeellisen hetken mielijohdeälynväläyksen ilmoittautua sunnuntaina Harjavallassa järjestettävään Hunajahölkkään.

Noh, ehkä A-P Niinistön kevyt painostus lähteä testaamaan jalkaa ensimmäistä kertaa yhtenäisessä kovassa juoksussa vaikutti. Pitkän ajan jahkattuani uskalsin ilmoittautua. 17-vuotiaana teinihurjastelijana olin viimeksi ollut samassa kisassa, joten muistin hämärästi reitin jopa 15 vuoden takaa. Kunnon kylähölkän tapaan Hunajahölkässäkin on juostu vuosikymmenet samaa reittiä. Tunnelma on hyvä, järjestelyt on hoidettu hyvin ja kaikki saavat hunajaa!  Matka on 6,4km, ja lähtö ja maali sijaitsevat urheilukentällä. Pääosa reitistä juostaan kuitenkin pehmeällä purulla ja hiekalla. Jalkani tykkää tällä hetkellä juuri pehmeästä alustasta, joten olosuhteet jalan testaamiseen olivat hyvät.

Naureskelin ennen kisaa itselleni ja talvella tehdylle lupaukselleni.  Olin luvannut, että jos pääsen vielä jaloilleni ja juoksemaan, niin treenaan ensin itseni kuntoon, enkä heti muutaman treenin jälkeen mene puolikuntoisena osatelakkalaisena kärvistelemään johonkin kylähölkkään..  Ja tässä sitä taas oltiin. Asettelemassa hiihtonumeroa pinkin paidan päälle ja miettimässä mitä vauhtia uskallan lähteä matkaan! Yhtään ei tietenkään helpottanut, että kohtasin yllättävää mediahuomiota ja kaikki tuntuivat olevan kovin kiinnostuneita päivän kunnostani.

Juuri ennen starttia aurinko paistoi, ja päätin olla rohkea, ja juosta shortseissa ja t-paidassa. Se oli kuitenkin virhe. Heti lähtölaukauksen jälkeen aurinko meni pilveen, alkoi sataa ja ilma kylmeni. Puolivälissä olin jo aivan jäässä. Niskaan tuli räntää ja rakeita. Hengitys toimi loistavasti, koska sade vei siitepölyt mennessään. Vähitellen en tuntenut ranteita enkä reisiä. Iho oli punainen ja yritin vain juosta täysiä maaliin. Muut naiset jätin puolentoista kilsan kohdalla. Loppu tuli käsittämättömän kovaa ja lyhyet asfalttipätkät juoksin tien vieressä nurmikolla säästääkseni jalkaa.

Kisan jälkeen tuli hyvät fiilikset. Jalka ei kipeytynyt, mutta loppuverkkaa en voinut tehdä, koska olin niin jäässä, että tärisin. Kisa ylitti myös paikallislehden uutiskynnyksen. Siitä voi taas olla montaa mieltä, osaako esiintyä edukseen! :D Ennen kotiinlähtöä menimme vielä Turun Aqua Runner´s porukalla testaamaan Harjavallan uuden uimahallin. Uskaltauduin jopa vesiliukumäkeen, joten tein taas juttuja, jotka eivät kuulu mukavuusalueelleni! SM-maastot jätän kuitenkin väliin, ja yritän jatkaa kunnon kehittelyä kesää kohti. Vielähän on kesää jäljellä. Jopa mulla! ;)

Mietteitä

Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsäreitit sulavat ja ihmiset innostuvat taas lenkkeilystä. Myös syksyllä telakoituneet bambit heräilevät vähitellen talvikoomasta. Kyllä. Luit oikein.. Energiaa tulee lisää ilmeisesti auringosta ja netissä pölyttynyt blogikin alkaa taas kiinnostamaan. Pari sanaa on kuitenkin vielä kerrottava tuosta synkästä talvikaudesta. Samalla saan jopa ihan itse kerrottua tilanteestani, ja jopa oikaistua joitakin epämääräisiä huhuja ja väärinkäsityksiä, jotka korviini ovat kantautuneet.. Ainahan on niitä, jotka tietävät asioistani enemmän kuin minä itse.

Talvikoomailussa ei siis ollut mitään kivaa tai siistiä. Elin lokakuusta maaliskuuhun kauheassa epätietoisuudessa pääsenkö koskaan takaisin jaloilleni. Tarkemmassa katselmuksessa kantakalvon kiinnityskohdasta löytyi sittenkin repeämä. Tämän sain tietää tammikuun puolessa välissä. Sen aiheuttajasta ei ole tietoa. On todennäköistä, ettei vaivani edes liity juoksemiseen. Bambit kun sattuvat olemaan herkkä ihmislajityyppi, joka osaa teloa itseään radan ulkopuolellakin.. Ja aina lahjakkaasti tietenkin tavoilleen uskollisena.

Pääsin kepeistäni eroon tammikuun puolessa välissä ja aloin varovasti kävellä. Kävely sattui, ja jalat puutuivat. Veteen sain kuitenkin hypätä Turun telakkaremmin riemuksi ja korvaavat lähtivät vesijuoksulla vähitellen käyntiin. Ja todellakin käytän sanaa KORVAAVAT, koska niitä ne on silloin, kun mitään muuta ei saa tai voi tehdä. Turha sitä on hienostella, että ne kehittävät ja ovat sitä ja tätä ominaisuutta tukevaa sanonko mitä, koska pääasiallinen tunne yleensä kuitenkin on vit...sin kiva fiilis. joo.

Jalkapohjaani oli kepeillä köpöttelyn ja walkerissa oleilun aikana muodostunut joku ihmeellinen klöntti, joka sattui ihan hulluna. Viisaat lääkärini hakkasivat päänsä yhteen ja keksivät ratkaisuksi kiusanteon. Jospa hakataan 2000 kertaa vasaralla sitä möhkälettä ja katsotaan sitten kuinka kova on bambin kipukynnys. Auts. Ihan kuin se joulukuinen piikitysoperaatio ei olisi ollut tarpeeksi. Sain siis tammi-helmikuussa ESWT-hoitoa jalkaani kolme kertaa. 

Ensimmäisellä kerralla kahden lyönnin jälkeen olin valmis potkimaan fyssarin, joka hoitoa antoi. Pidettiin tauko. Sain tietää, että sirorakenteisia naisihmisiä tämä hoitomuoto sattuu vähän enemmän. Kyseinen tieto ei varsinaisesti helpottanut oloani. Kuitenkin tsemppasin ja päätin kestää. Muistan, kun tuskankyyneleideni seasta kuulin, että 700 lyöntiä täynnä.. meinasin pyörtyä, mutta ajattelin, että selvisin maaotteluvitosestakin, vaikka kahden kiekan jälkeen tuntui ihan liian flunssaiselta ja pahalta. Vihdoin hoito oli ohi. Fyssari totesi, että itse entisenä pikajuoksjana ei voi ymmärtää kestävyysjuoksijan sielunmaisemaa kivunsiedossa. Varattiin aika viikon päähän. Onneksi kaksi seuraavaa hoitokertaa eivät olleet niin pahoja.

Helmikuussa tein harjoituksia vesijuosten ja kuntopyörällä. Välillä koitin myös crossaria, mutta siitä jalkani ei kauheasti tykännyt. Kävelyä lisättiin koko ajan asteittain. Lääkärini siirsi juoksuaskelkokeiluni Sotshin olympiakisojen jälkeiseen aikaan. Mua ärsytti, mutta onneksi näin. Eipähän tullut hätiköityä. Päätin katsoa kisat rauhassa, vaikka kovasti juoksemisen testaaminen alkoi houkuttaa heti kun tajusin, että kävelystä on pahimmat kivut poissa. Vähitellen jalka alkoi kestää pidempää yhtenäistä kävelyä niin, ettei kipuja enää ollut lainkaan. Palasin töihin ehkä viikkoa liian aikaisin. Staattinen seisominen sai aikaan kipuja, mutta onneksi jalka sopeutui nopeasti. Juoksemiseen pääsin käsiksi maaliskuun alussa. Tällä viikolla olen juossut kaksi kertaa ja yhtenäisesti onnistuu jo kuusi kilsaa kivuttomasti. Joka viikko jalan tilanne on ollut edellistä viikkoa parempi. Se on saanut jälleen siirtämään ajatuksiani kesään ja kilpailemiseen. Motivaatiota on ja loukkaantumiseen en halua lopettaa!  

Motivaatiokuva heinäkuulta! (kuva:Jarno Maimonen)