Kevään lenkkariherkut

Holaa!!

Ne ovat täällä. Kevään herkkupalat. Muuttolinnut Japanista ovat saapuneet! Kolme paria herkkuasicsia. Motivaatio kohosi ihan huippuun, kun tutkailin kauden kenkäuutuuksia lähemmin. Ihanaa, kun lenkkareissa on nykyään pirteät ja iloiset värit. Harmi vain, etten kovin kattavasti pysty vielä jalkani kanssa kenkiä kuluttamaan. Toisaalta tilanteeni leikatun jalan kanssa asettaa kengät entistä kovempaan testiin. Ja tästä testistä tulen raportoimaan lisää kevään edetessä.

Vasemmalta: DS-Racer, Gel-Nimbus ja Gel-Excel-33.

ASICS GEL-NIMBUS 13

Aloitetaan esittely perusvarmoista ja luotettavista työhevosista, joista mulla on aiempien versioiden perusteella pelkästään hyvää sanottavaa. Peruslenkkikäytössä mulla on ollut Asicsen Nimbukset vuodesta 2005. Kenkä on pysynyt hyvin samanlaisena vuosien aikana, mutta rullaavuutta ja keveyttä on tullut lisää ominaisuuksista tinkimättä. Asicsen nettisivut kertovat kengistä seuraavaa:

Nimbus on tarkoitettu aktiivijuoksijalle, joka haluaa maksimaalisen kanta- ja päkiävaimennuksen sekä tukevarakenteisen neutraalin kengän ilman sisäsyrjän pronaatiokiilaa. Tämä kenkä soveltuu normaalisti askeltavalle sekä alipronatoivalle. Anatominen nauhoitus parantaa päkiän istuvuutta ja I.G.S.-ominaisuudet lisäävät kengän rullaavuutta sekä joustavuutta.

Eli suomeksi sama menisi jotenkin näin: Nimbus-lenkkari on hyvä kenkä paljon lenkkeilevälle juoksijalle, jonka askel on ”suora” eikä tarvitse juuri korjausapua lenkkareilta. Alipronaatiota eli sisäänpäin tilttaamista kenkä kuitenkin estää tukevuutensa ansiosta. Nimbus on jämäkkä kenkä, mutta samalla notkea ja ketterä. Pitkillä lenkeillä jalka viihtyy mukavissa ja hyvin päkiästä sekä kantapäistä vaimennetuissa tossuissa. Myös erilaiset kimmoisuusharjoitteet tykkään tehdä näillä jämäkillä kengillä.

Kivan väriset lenkkarit ja heijastimetkin loistavat tehokkaasti.

Nimbukset ovat tukevimmat ja painavimmat lenkkarit, joita itse käytän. Raskasrakenteisempi ja painavampi juoksija tarvitsee kuitenkin jämäkämmät lenkkarit peruslenkeille, varsinkin jos askel on taipuvainen pettämään johonkin suuntaan. Erilaiset vaimentamattomat ”paljasjalkalenkkarit” ovat nyt suurta muotia, mutta silti jokaisella lenkkeilyä harrastavalla tulisi olla ns. oikeatkin lenkkarit peruslenkeille. Tukevat lenkkarit tulisi omistaa siis kevyiden kenkien rinnalla. Ja nämä Nimbukset ovat loistavat peruslenkkarit.

Akillesjänteeni leikannut ortopedi Sakari Orava on muuten myös todennut, että vaikka ihmiset ovatkin suunniteltu juoksemaan paljain jaloin ja päkiävoittoisesti, niin olosuhteet meillä Suomessa eivät kuitenkaan sovellu tähän. Asvaltoidut tiet ja kova maaperä vaatii jaloilta enemmän, ja siksi on tärkeää käyttää vaimennettuja itselleen sopivia juoksulenkkareita. Tämä korostuu, mitä enemmän lenkkikilsoja tulee säännöllisesti kerättyä. Lisäksi erilaiset kivi- ja laattalattiat ovat kovia alustoja sisätiloissa, joten jalkamme eivät säästy tavallisessa arjessakaan. Kengillä siis on suuri merkitys jalkojemme hyvinvointiin. Näihin asioihin palaan takaisin, kun esittelen Asicsen uusia luonnollisen askeleen Gel-Excel33 -kenkämallia.

Tänään mulla ei ole edes lenkkipäivää, mutta treenit jatkuvat korvaavilla harjoituksilla. Meinaatteko hankkia kevääksi uusia lenkkitossuja? Jos olette, niin millaiset ovat mielessä?


<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3505158/toiminnassa?claim=jabn689g7ey">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Akillesjänteen jälkitarkastus

Terveisii Turuust!

Sain torstaiaamuna kyydin Turkuun. Reissun päätarkoituksena oli perjantainen leikkauksen jälkitarkastus Sakari Oravan luona Sairaala Neossa Kupittaalla. Torstaina oli viikon toinen lenkkipäivä, ja pääsin testaamaan nastalenkkareita Turun jäätiköille. Lunta oli paljon, mutta paljon vähemmän kuin Helsingissä. Nastat pitivät hyvin, mutta kirkkailla jäisillä osuuksilla pito ei ollut ihan toivottava. Vaikea antaa kunnon analyysiä vielä uusista lenkkareista, koska askel ja kilsavauhti on vielä varovainen ja hidas. Tuntuma alustaan tietysti paranee muutaman lenkin jälkeen, kun kenkä vielä vähän hakee muotoa jalkaan.

Yleisesti muuten suosittelen enintään 20 minuutin yhtenäistä lenkkiä uusilla kengillä. Jos haluaa juosta pidemmän lenkin, niin sitten olis hyvä vaihtaa toiset kengät kotona loppulenkkiä varten. Onhan se ärsyttävää, mutta niin on sekin, jos uusi kenkä alkaa hankaamaan tai puristamaan jostain kohtaa, ja on vaikka kahdeksan kilsan päässä kotoa... Rakkoja ja muita hankaumia ei kannata turhaan hankkia jalkoihin.

No niin, asiaan. Tällä kertaa hölkkäilin 45 minuuttia Aurajoen vartta pitkin ja matkaa kertyi 8km. Pisin yhtenäinen lenkki tuli siis heitettyä leikkauksen jälkeen! Ei ollut ihan tarkoitus juosta niin paljon, mutta olin niin fiiliksissä Turku-lenkkeilystä pitkän ajan jälkeen. Lämmin ja hyvä fiilis on viime aikoina tullut 20 minuutin juoksun jälkeen, joten oli pakko saada nauttia siitä vähän puolta tuntia kauemmin.

Perjantai oli sitten juoksuvapaapäivä. Jälkitarkastus sujui kivasti. Lääkäri sanoi, että jalkani on parantunut hämmästyttävän hyvin. Kehui, että olen tehnyt asioita oikein ja malttanut kuunnella kroppaa. Hän ei ollut ihan uskonut näin nopeaan toipumiseen, sillä kortisonin aiheuttama lihaskato nilkassa oli sen verran paha. Akilles on tällä hetkellä melkein kolminkertainen vielä normaaliin paksuuteen verrattuna. Turvotuksen pitäisi kuitenkin vähentyä ajan mittaan ja joidenkin ompeleiden sulaa vielä pois :) Kuukauden ajan juoksutreenit jatkuvat kolmen kertaa viikossa ja 30-40 minuuttia kerralla. Vauhti pitää edelleen pitää hitaana.

Siisti arpi ja paksu jänne.

 

Eka teksti ja mun tiivistetty tarina

Moikka!

Jännää. Kirjoitan ekaa blogitekstiäni. Jos tätä eksyy lukemaan joku, joka mua ei ennestään tunne, niin tehdään nyt pieni esittely. Olen harrastanut yleisurheilua ja etenkin juoksemista lapsesta asti. 12-vuotiaana ymmärsin, että mulla on oikeasti lahjakkuutta lajiin. Silloin voitin ensimmäisen piirinmestaruuden ja pärjäsin kilpailuissa pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin.

Olen liikkunut monipuolisesti siitä lähtien kun opin kävelemään. Äitini on hiihtänyt ja juossut kilpaa, joten kasvoin maratonreittien varrella ja urheilukenttien reunoilla. Lapsena hiihdin harrastusmielessä joka talvi, ja muutamiin pikkukisoihin tuli osallistuttua. Harrastin 6-vuotiaana urheiluseuroissa voimistelua ja yleisurheilua. Yleisurheilutreenit sopivat paremmin temperamenttiselle ja sosiaaliselle luonteelleni, vaikka en tuntenutkaan olevani kovin hyvä missään lajissa. Kaverit olivat tärkeintä yleisurheilussa. Voimistelussa harjoitusten ilmapiiri tuntui liian tiukalta ja kurinalaiselta, ja aina piti jaksaa hiljaa keskittyä. Linnunluista rakennettani ja luontaista liikkuvuuttani arvostettiin ja kehuttiin, mutta mua ei kiinnostanut koko touhu. Pelkäsin tehdä voltteja. Enkä vieläkään osaa (uskalla :) tehdä edes kärrynpyörää..

Juoksu-urani lähti 11-vuotiaana todetun astman jälkeen huimaan nosteeseen. Juniorivuosina saavutin kymmeniä SM-mitaleja kestävyysjuoksumatkoilta, vaikka lähes vuosittain olin loukkaantuneena viikkokausia. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että vaikka kropan kevyt rakenne on hyvä juttu juoksijalle, niin siitä voi olla myös paljon haittaa. Olin 18-vuotias, kuin voitin ensimmäisen aikuisten SM-kultamitalini 1500 metrin juoksussa. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin junioreiden EM-kisoissa saman matkan kahdeksas. Saman vuoden syksyllä kirurgisessa sairaalassa mulle sanottiin, että etsi joku muu laji, sun selkäsi on niin vino, ettet voi enää juosta.

Päätin uhmata lääkäreitä ja etsin hoitajia ja terapeutteja kuntoututtamaan mut takaisin juoksijaksi. Pahinta olivat krooniset hermokivut selässä sekä kivuliaat selkärangan ja lihasspasmien käsittelyt. Fysioterapeutin ohjauksessa alettiin muokkamaan juoksutekniikkaani niin, että se kuormittaisi vinoa selkääni mahdollisimman vähän. Lapsena omaksuttua luonnollista ja omasta mielestäni tehokasta ja "hapotonta" tekniikkaani oli siis muutettava.

Tein kovasti töitä, mutta keskimatkoilla en päässyt juniorivuosieni ennätyksiin. Muutamaan otteeseen olin lähellä ennätyskuntoani, mutta jokin jalkamurtuma tai keuhkovirus pilasi tulokset. 2009 kesällä mursin päkiäni, jonka jälkeen harkitsin vakavasti juoksu-urani jatkoa. Hoidin jalan kuntoon, ja  päätin keskittyä pidemmille matkoille. Astmani olin saanut hyvin kuriin ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin pidempien matkojen harjoittelu sopi paremmin selälleni. Kestävyysharjoitteluani lisättiin, ja opettelin kääntämään ajatusmaailmani pidemmille ratamatkoille sopivaksi :)

Kaudella 2010 pääsinkin hyvään kuntoon, ja juoksin 5000 metrillä SM-neloseksi ja Ruotsiottelussa kakkossijan samalla matkalla ennätysajallani. Syksyllä päätin jatkaa samoilla metodeilla kohti vuotta 2011. Oli mahtavaa aloittaa harjoituskausi terveenä ja kaikki sujuikin upeasti tammikuisen Kenian leirin puoliväliin asti. Sairastuin nimittäin Keniassa vatsatautiin, joka vei mut tosi heikkoon kuntoon ja tiputukseen paikalliseen sairaalaan. Vikalla viikolla pääsin takaisin kevennettyyn juoksuharjoitteluun, mutta kroppa oli väsynyt. Seuraavaksi paluu Suomen 30 asteen pakkaseen oli myös vaikeaa, eivätkä keuhkoni tahtoneet sopeutua millään. Hallikausi jäi yhteen kehnoon starttiin, mutta harjoittelu kevättä kohden alkoi kulkea hyvin.

Huhtikuun lopussa juoksin elämäni parhaimman 4x2000 metrin treenin, ja odotukset kesää kohden alkoivat kasvaa. Loppukeväästä kuitenkin tunsin ikäviä tuntemuksia nilkassani, jotka alkoivat haitata juoksemista. Sairastuin flussaan ja pidin parin viikon juoksutauon. Oireet eivät kunnolla hellittäneet, ja ahdistus alkavasta kisakaudesta lisääntyi. Juoksijan painajainen on aina loukkaantua, mutta pahinta se on hyvän harjoituskauden jälkeen juuri kesän kynnyksellä. Marssin lääkäriin ja sain nilkkaan kortisonia ja lähetteen magneettikuviin. Ei näkynyt muka mitään ihmeellistä kuvissa, joten kortisonipiikki jalkaan ja juoksulupa viikonlopun SM-viesteihin tuli neuvottelun kautta :). Viesteissä onnistuimme voittamaan HKV:n tyttöjen kanssa mestaruuden 4x800 metrin kisassa. Ja se jäikin mun koko kesän ainoaki kilpailulliseksi huippukohdaksi.

Jalkakivut eivät sallineet mun treenata kentällä eikä juosta kovia vetoja. Myöskin juoksutreenit peräkkäisinä päivinä muodostui ongelmaksi. Tahdoin kuitenkin juosta kauden päätavoitteeni Kalevan Kisat Turussa. Valitsin matkaksi 5000 metriä, sillä kestotreenien puolesta ajattelin sen sujuvan parhaiten. Eihän siitä mitään tullut ja sunnuntain tonnivitoselle ei enää kyennyt osallistumaan. Toinen lääkäri tutki kisojen jälkeen magneettikuvat ja laittoi lisää kortisonia. Lisäksi mut määrättiin seitsemän viikon juoksukieltoon. Kivut helpottivat hieman ja pidin taukoa ohjeiden mukaan.

Aloitin varovasti juoksutreenit, mutta kivut palasivat. Matkustin nilkkaekspertti Sakari Oravan vastaanotolle Turkuun, joka löysi nilkasta isoja kiinnikkeitä akillesjänteen ympäriltä. Ne olivat koko ajan kasvaneet lisää, mutta kesäinen magneettikuva vahvisti löydöksen. Jalka piti leikata, mutta Orava ei suostunut leikkaamaan sitä heti, vaan leikkausta piti odottaa 6-7 viikkoa, sillä kortisoni oli aiheuttanut nilkkaan ulkoisen tulehduksen. Hoidin nilkan ihoa, ja viimein nilkkani leikattiin tiistaina. Leikkaus onnistui hyvin, ja nyt on taas kuntoutus edessä ja Minnan mieli suunnattu valoisaan tulevaisuuteen. Kiva, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Tässä lyhyt tiivistelmä mun tän hetken tilanteesta.

Blogia ajattelin kirjoittaa, jotta voin jakaa ihmisille ajatuksiani ja purkaa ulos päässäni olevia mietteitä. Ja vaikka mulla on ollut vaikeaa, kaikki onnenhetket, joita olen urheilusta saanut, voittavat moninkartaisesti tyhmät vammat ja epäonnistumiset! Urheilu ja etenkin juokseminen on vaan niin siistii ;)

Hyvää joulunodotusta kaikille!