Vähän niinkuin ylimenokausi

Yleisurheilijoilla on perinteisesti ylimenokausi kilpailukauden päätyttyä syyskuussa. Nuoruudestani muistan lauseen, jota toitotettiin leireillä. "Eivät nuoret juoksijat tarvitse ylimenokautta." Enkä tosiaan tarvinnut. Kun kesän kisat loppuivat, juostiin syksyn maastokisoja ja muutamia hölkkätapahtumia marraskuuhun asti. Joulukuun puolella olivat jo ensimmäiset hallikisat, joita jatkui maaliskuun alkuun. Sitten juostiin taas maastoja toukokuun puoliväliin, josta siirryttiin radalle. Aina oli jotain, eikä koskaan väsyttänyt. 


Toista se on nyt. Ruotsiottelun jälkeen tekisi aina mieli levätä, vaikka olisi takana rikkinäinen harjoituskausi ja vähän kisoja. Toisilla tuntuu veto loppuvan täysin jo Kalevan Kisoihin, vaikka sen jälkeen on vielä paljon hyviä ratakisojakin jäljellä. Nyt pidin maaottelun jälkeen henkisen viiden päivän huilin ja lähdin Hampuriin juoksemaan maantiekymppiä. Kunto ei tuossa ajassa notkahtanut ja tuloksena maantiekympin ennätys taistelujuoksulla 34.11. Virallinen bruttoaika oli sitten sekunnin huonompi.

Hampurin kisan jälkitunnelmissa. Nuo kovat naiset jäivät mun taakse! Paula Todoran (oik.) on muuten tuore Romanian mestari puolimaratonilla.

Syksyn aikana sain vihdoin valmiiksi yleisurheilun Nuorisovalmentajatutkinnon Pajulahdessa. Ryhmässämme oli ihan mielettömän hauska meininki. Kaikki lajit tuli käytyä hyvien kouluttajien opissa. Ennakkoon mietin, että tämä viimeinen jakso olisi kaikista puuduttavin, kun aiheena olivat heittolajit. Totuus oli toinen, sillä koko ajan oli mielenkiintoista treeniä ja asiaa, vaikka oltiin kaukana meikäläisen mukavuusnurkkauksesta. Kiekonheitto ei oikein lähtenyt ja moukari oli järkyttävän painava, mutta kuulan ja keihään sain jopa muutamaan otteeseen lentämään. 

Mäkisen Anssi yrittää opettaa mulle kiekkoa.. ;)

Vietin oikeastaan koko syksyn ajan arkisin ylimenokautta, johon yhdistin pk-harjoittelua. Juoksin pk-lenkkejä, vedin lasten yleisurheiluharjoituksia, huolehdin palautumisesta ja lihashuollosta. Viikonloppuisin osallistuin kisoihin. Hollannissa kävin syyskuun lopussa vielä yrittämässä maantiekymppiä, mutta kuuma keli ja liian kova aloitus veivät parhaan terän juoksusta. Olin kuitenkin helpottunut, että huonollakin tuntemuksella juoksu kulki 34.37. Kyseisessä Utrechtin kisassa on neljä vuotta sitten juostu kaikkien aikojen kovin miesten maantiekympin aika. Reittiä on kuitenkin sittemmin muutettu yleisöystävällisempään eli hitaampaan muotoon. Tapahtumana se oli hieno. Plussaa tietysti eliittijuoksijoiden kuninkaallisesta kohtelusta. Oli hassua, kun kisan jälkeen moni kysyi olenko ihan oikeasti Suomesta, koska päälläni oli Suomen edustustakki. Hollantilainen manageri selvensi, etteivät skandinaavit yleensä juokse eliittistarteissa kymppisakkiin. Ihmettelin, koska itse olin lähinnä pettynyt kisaani. Ehkä se todella on totta, että kovemmassa kisaseurassa kehittyy ja alkaa ajattelemaan itseään jo seuraavalle tasolle.

Eliittijuoksijoiden taukohuone. Keskityin lattialla ja hörpin VIP-juomana Aguariusta.

Maalialueella myytiin pokaaleja! Juoksijat saivat sitten ostaa omansa! Olis varmaan pitänyt varata yks kirppispöytä ja laittaa pytyt myyntiin..

Hotellin respassa mua luultiin norjalaiseksi. Myös telkkarin asetukset olivat norjaksi.. Kisojen lopputuloksissa olinkin sitten jo hollantilainen. :D

Suuremmitta stresseittä viimeistelin kauteni Hangon puolimaratonilla eli Itämerimaratonilla. Olin päättänyt, että huonon kelin sattuessa juoksen vain neljännesmaratonin, mutta kyseiseen tapahtumaan haluan tänä vuonna mukaan. Onneksi keli oli täydellinen ja starttasin elämäni viidennelle puolikkaalle. Edellisestä oli aikaa jo vierähtänyt puolitoista vuotta, mutta tiesin, että kympeiltä haettu vauhti kantaisi varmasti reilut 15km. Loput tulisi päättäväisyydellä ja sisulla. Ja niinhän se meni, alkuvauhti oli jopa varovaista. 3.40-vauhti tuntui naurettavalta hölkältä. Puolimatkan kohdilla kiristin vauhtia ja loppu tuli hyvin. 

Ongelmat alkoivat noin 17kilsan kohdalla krampeilla. Tuntui, että kroppa ihmetteli miksi juoksen näin kauan kovaa. Tuntui, että se huomioi pienetkin nykäykset, rytminvaihdokset ja mutkat. Olisin halunnut juosta kovempaa, mutta jalat tuntuivat pettävän alta. Viimeisen kaksi kilsaa mölysin ääneen, että kramppaa ja en voi juosta. Samalla GPS-kello näytti kilsavauhtia 3.20-3.25 väliin. Äiti huuteli mulle puoli kilsaa ennen maalia, että ei sitä oloa askeleestasi huomaa, juokse nyt vain maaliin tai jotain.. Olisi tehnyt mieli keskeyttää. Luulin, että polvet katkeaa. :) Puolentoistaminsan enkkaparannus ja Suomen kärkitulos lämmitti mieltä samalla kun kylmäpussit kylmensivät koipia. Ensi kerralla valmistaudun.

Äidin nappaama kuva kauheista loppumetreistä.

Muutaman tunnin päästä fiilikset olivat jo huomattavasti paremmat!

Kaksi viikkoa huilasin ja päätin tyhmyyksissäni juosta vielä yhden kisan. Pihtisalmen retrojuoksu houkutteli hyvillä rahapalkinnoilla, mutta valitettavasti mun eväät oli jo syöty. Eikä hengitystä helpottanut syksyn ekan pakkasyön jälkeinen kirpeä aamu. Korisin koko 9,4kilsan matkan. Omista jalkaongelmistaan toipunut teräslady Laura Markovaara jaksoi lopun niin terävästi, ettei oma vauhtini riittänyt. Silti ajallisesti rankka reitti kulki kovaa. 

Sunnuntaina tein jälleen huonon ratkaisun ja juoksin pitkän lenkin jumisilla pohkeillani Ruissalossa. Illan päätteeksi leikattu akilles muistutti olemassaolostaan ja täytti itsensä nesteellä. Pohkeet olivat umpijumissa. Päätin, että nyt on aika oikealle ylimenokaudelle. En halua huilata toista talvea putkeen. Maajoukkueleirillä Pajulahdessa juoksin vain yhden lenkin ja tein muuten korvaavaa harjoittelua ja punttia. Jätin myös Pohjoismaiden mestaruusmaastoja varten järjestetyn katsastusjuoksun väliin. Lisäksi tein selväksi, etten juokse PM-maastoja myöskään Hakunilassa. 

Janican Minillä kurvailtiin maajoukkueleirille Pajulahteen.

Lepo, korvaavat ja huoltotoimenpiteet ovat osoittautuneet jo nyt oikeiksi ratkaisuiksi. Jalat ovat kunnossa. Hengitys on tottunut kylmenevään ilmaan. Voin taas juosta kivuitta. En ole väsynyt ja motivaatio nousee taas esiin. Viikonloppu Helsingissä oli sopiva tähän väliin. Olin toimitsijatehtävissä Runner's High:n Halloweenrunissa lauantaina ja osallistuin porukan pikkujouluihin. Vähitellen totutan nyt itseni takaisin normaaliin pk-kauden harjoitteluun ja joulukuun puolivälissä suuntaan maajoukkuejuoksijoiden kanssa pitkästä aikaa etelän leirille Espanjan Torreviejaan. Ensi vuoteen pääsen toivon mukaan ehjänä ja paremmista lähtökuopista kuin koskaan ennen! Mukavaa syksyn jatkoa kaikille!

Pelottavaa jengiä.. Mulle laitettiin veitsi kurkulle.

Aina herttainen Nina Chydenius (keskellä) oli mukna kympillä!

Vuoden paketointi

Hei!

Edellisessä postauksessani lokakuussa (?!) tuli luvattua, että seuraavassa tekstissäni käyn läpi kauden loput kisat. Tänään on vuoden vika päivä, joten ehdottomasti viimeinen mahdollisuuteni lyödä lopullisesti tämän vuoden juoksut pakettiin. Oikeastihan viimeiset lenkkini olen tehnyt lokakuussa, ja jalkani on nyt kirjaimellisestikin paketissa, joten fiilistellään ne toistaiseksi viimeiset numerolapun kanssa kirmatut kokemukset vielä tähän.

Manchesterin tonnivitosen jälkeen olisin kovasti halunnut juosta jossakin 5000m, mutta kilpailukalenterissa ei ollut sopivaa starttia tarjolla. Lisäksi ylimääräinen matkustelu jonkun vitosen kisan perässä ei kuulostanut houkuttelevalta, joten päätin treenata vitoselle ja hakea vauhtia kilpailemalla alimatkoilla. Päävalmentaja Tommy muistutti, että KK:n voiton takia vitosen paikkani Ruotsiottelussa oli varma, joten siellä viimeistään saisin matkan vielä kohdata.

Saran kanssa Manchesterissä.

20.8. tein Eltsun kentällä elämäni toistaiseksi parhaimman treenin. Aki toimi jäniksenä ja kulku oli käsittämättömän hyvää ja helppoa. Treenin perusteella tajusin, että olin alle 16 minuutin vitosen kunnossa, ja olo oli loistava. Viikonlopun vietin Turussa ja seurasin 17-vuotiaiden SM-kisoja. Pääsin jakamaan jopa muutamat palkinnot tulevaisuuden lupauksille. 

Sunnuntaina matkasin Tampereen eliittikisoihin juoksemaan 800m.Tiesin, että kuntoni perusteella 2.08-alkuinen aika olisi mahdollinen. Ainut ärsyttävä asia oli, että kisa oli siirretty esikisalajiksi, joten startti oli jo keskipäivällä ennen oikeita eliittikisoja. Iltaihmisenä en tykännyt aikaisesta heräämisestä ja unohdinkin trikoot ja osan muista tavaroistani kotiin. Kiskoin kahvia pukuhuoneessa ja päätin lähteä kenialaisen Peril Nengambin kanssa alkuverkalle. Ajattelin, että nyt vedetään kisa ilman kaikkia normirutiineita ja katsotaan, miten liikahtaa. Kenialaiseen tyyliin alkuverkka oli niin hidasta, että oli melkein vaikeaa hölkätä niin hiljaa. Onneksi oli helle, ja paahduin muutenkin äidiltä lainaamissani trikoissa. Fiilis oli korkealla, ja callingissa ihmeteltiin, kun meitä oli paikalla vain kourallinen. Peril toimi jäniksenä kuuteensataan. Kuiviston Sara koitti hyödyntää jänistämme. Itse päätin yrittää mahdollisimman tasaista vauhdinjakoa. 400m meni multa hieman yli 63 sekuntia ja kaksikko tuntui painelevan kaukana edessä. En välittänyt siitä vaan keskityin helppoon rytmiin. Juoksu tuntui ihan liian helpolta kasille, mutta kovempaakaan en olisi päässyt. Loppusuoralla sain Saran kiinni ja voittoaikani oli 2.07.18. Epäuskoinen olo ja menin kasin tilastokakkoseksi Suomessa..

Illalla sulattelin kisaa, ja päätin, että starttaan heti seuraavana päivänä oman seurani kisoissa Eltsussa 1500:lle. Naisten startissa ei ollut vetoapua tarjolla, joten neuvottelin itseni mukaan miesten starttiin ja pyysin Akia jänikseksi. Tavoitteena oli juosta alle 4.20. Valitettavasti miesten kaksi erää päätettiin yhdistää, joten viivalla riitti tungosta. Lähtökahinassa meni aikaa ja voimia, mutta pääsin kuitenkin Akin peesiin. Eka kiekka mentiin aivan liian hiljaa, ja huomasin, ettei juoksu muutenkaan tunnu kovin hyvältä. Kiristimme vauhtia, ja meno tuntui paremmalta, mutta silti tunsin väsymystä ja viimeiset kaksi kierrosta vain ohittelimme hyytyviä miehiä. Loppuaikani oli 4.20.33, joka oli kuitenkin paras aikani 12 vuoteen. En ollut tyytyväinen, mutta en jaksanut olla pettynytkään. Ei sitä joka päivä olla tässä iskussa.

Seuraavana päivänä olin Janican kanssa vesijuoksemassa, kun Tommy soitteli ja kyseli lähtisinkö viikonlopuksi Ranskan Valenceen edustamaan yhteispohjoismaista joukkuetta DecaNation-maaotteluun. Tarjolla mulle olisi 1500 metriä. Asia ei ollut vielä varma, mutta norjalaisjuoksijan loukkaannuttua ja Johannan kieltäydyttyä paikka oli mulle avoin. Ruotsilla oli omat mestaruuskisat samana viikonloppuna, joten joukkueessa ei ollut jäseniä Ruotsista. Keskiviikkona päätin, että lähden. Ei sitä joka päivä pääse juoksemaan Pohjoismaiden edustajana oman lajinsa maailman huippuja vastaan.

DecaNation-kisojen avajaisten sambaryhmä. Vai oliko tää sittenkin Runner's Twilightista? :D

Koko perjantai meni matkustuksessa. Myöhään illalla söimme hotellissa kuivaa kanaa, ja saimme tietää vastustajat. Katselin tonnivitosen lähtölistaa, ja totesin, että muut edustajat ovat juosseet MM-kisoissa tänä vuonna, joten eiköhän enkka tule, jos pidän porukan edes näköetäisyydellä. Ranskalaiset hoitivat kisajärjestelyt hienosti, ja pääkatsomot olivat täyteen ahdetut. Callingissa aloitin jostain syystä hirveän psyykkaamisen itsekseni, kun totesin, etteivät kilpakumppanini ole juurikaan mua isompia. Päätin, että juoksen taktisesti rohkean juoksua, enkä jää Dublinin juoksun tapaan varovaisesti kyttäilemään. Mulla ei ollut mitään hävittävää.

Joukkueemme teltassa tappamassa aikaa sinisen Poweraden kanssa..

Valitettavasti kisasta tuli taktiikkajuoksu. Kukaan ei lähtenyt pitämään minkäänlaista vauhtia. Startin jälkeen riehuin itseni jopa vähäksi aikaa kärkipaikalle. Pidin koko ajan sisäratapaikan, vaikka venäläinen ja jenkki tönivät ja työnsivät jatkuvasti reunuksiin. Päätin riehua mukana, koska vauhti ei tuntunut missään. Kuolemankiekan takasuoralla vauhti alkoi vähitellen kasvaa, mutta pidin edelleen tiukasti paikkani. 500 metriä ennen maalia vauhti nousi selvästi ja vikalle kiekalle lähdettäessä tajusin olevani neljäntenä, enkä ollut edes puhki. Edelläni oli vain Saksan, Venäjän ja USA:n edustajat. Takasuoralla jäin hieman porukasta, ja taistelin yhtäjalkaa Balcanin edustajan (tuore 22-vuotiaiden Euroopan mestari) kanssa. Kiusasin häntä tiukasti koko loppukaarteen ja menetin voimia. Loppusuora tuli hyvin, mutta aivan loppuun en jaksanut. Pieni harmitus ja keskittymisen herpaantuminen tapahtui maaliviivoilla, kun en pystynytkään Terziciä voittamaan, ja samassa Italian edustaja hyökkäsi ohitseni ulkokautta reilun kymmenyksen turvin. Olin siis kuudes kauden huonoimmalla loppuajalla 4.29.98. Viimeinen 600 metriä oli kyllä ylivoimaisesti kauden nopein ja vielä kiihtyvänä (1.36). Itsekseni hymyilin vain, että tämähän tietää hyvää ruotsiottelua varten..

DecaNation-kisan tulokset.

Paluumatka Ranskasta oli rankka. Muutaman tunnin yöunien jälkeen matkustimme koko sunnuntain. Maanantaina lähdin lenkille Helsingissä. Hölköttelin kevyesti 14km, ja totesin, että juokseminen ei ole KOSKAAN tuntunut näin helpolta. Illalla Turussa se sitten iski. Syysflunssa. Ei nyt. Ei Ei Ei Ei. Viikko jäljellä kautta ja mun piti kruunata kausi ja niitata ruotsalaiset ja samalla enkat vielä uusiin lukemiin Tukholmassa. Olo vain paheni.  Astmaatikkona alkoi jo lauantain vitonen ahdistaa, koska tiesin, etten ikinä selviäisi siitä vajaalla hengityskapasiteetillä. Muutenkaan en vielä ole täysin sinut koko matkan kanssa.

Lepäsin, ja matkustin flunssaisena Helsinkiin. Onneksi mulla ei ollut pahemmin kuumetta, eikä tauti lyönyt pahasti keuhkoihin. Lauantaiaamuna tein päätöksen startata vitoselle. Kisaa oli juostu kilsa, kun tajusin, ettei olisi pitänyt startata. Tuntui kauhealta. Kuumeiselta, heikolta, huonolta ja surkealta. Vauhtikin oli kova, mutta mietin oloani, ja miten hoidan viikonlopun koitokset himaan.  Muistan, kun ajattelin, että Minna...eihän tässä ole enää kuin kymmenen kierrosta ja huominen 1500m.. J 

Tein ratkaisun. Päätin jäädä hölkkäämään kahden heikoimman ruotsalaisen kanssa ja hoitaa ne loppukirillä. En tiedä miten onnistuin mielessäni lyttäämään nuo ”heikot” ruotsalaiset, koska toiselle heistä olin vielä kesäkuussa hävinnyt vitosella pitkässä kirissä. Jotenkin sen kuitenkin tein, ja onnistuin suunnitelmassani. Loppuaikani oli 16.25, vaikka matkalla ajattelinkin, että vauhdin on pakko olla jo niin hidasta, että aika painuu paljon päälle 17 minuuttia. No, eipä onneksi sentään ja pisteet tuli meille 10-12.  Kisan jälkeen olin vielä aivan hiekassa, kun juoksun aikana ruotsalainen miespituushyppääjä oli purkanut suuttumustaan epäonnistuneesta hypystään potkimalla hiekkaa mun päälle. Lisäksi jalkapohjat tuntuivat kipeiltä ja fysioterapeutti teippasi toisen yöksi.

Sunnuntaina oli edessä vielä 1500 metriä. Ruotsalaisilla oli vielä vaatimattomasti lajin tuore maailmanmestari heittää meitä vastaan radalle. En olisi halunnut juosta, mutta mulla ei ollut tuuraajaa, joten päätin juosta. Flunssa oli hieman parempi kuin lauantaina, mutta valitettavasti se oli edennyt hieman keuhkoihin. Lähtöviivalle kävellessä havainnoin, että jalkapohjanikin tuntuvat yllättävän kipeiltä. Taktiikkapalaverissa ajattelimme, että ruotsalaiset yrittävät hyydyttää meitä todennäköisesti vauhdilla. Päätimme, että passaamme hieman alkuvauhtia, ja yritän sitten tasaisesti kiskoa meidät takaisin mukaan taisteluun.  Näin todella tapahtui. Jäimme Saran kanssa, mutta sain kiskottua meidät mukaan loppukahinaan. Valitettavasti huomasin takasuoralla, että omat evääni oli syöty, ja päästin Saran sisäkautta vielä yrittämään ruotsalaisrintaman hajottamista. Ihan ei Sarakaan pystynyt, mutta alitti kuitenkin ekan kerran 4.20. Oma aikani painui hieman päälle 4.21, joten juoksin silti myös tonnivitosella kauden toiseksi parhaan juoksuni. Parempaan en olisi pystynyt ja kaikkeni annoin. Harmittavasti hävisimme vielä maaottelun.

Maaottelun jälkeen sairastin ja lepäilin viikon. Valitettavasti jalkapohjani ei alkanut parantua, vaikka flunssani lähti. Koko syksy ja talvi on sitten mennyt jalan kanssa taistellessa. Magneettikuvissa selvisi marraskuussa, että mulla on plantaarifaskiitti tulehtunut, kantapään rasvapatjan tulehdus sekä ödeemaa ja isovarpaan koukistajajänteen jännetupintulehdus. Lokakuun jälkeen en ole juossut yhtään, joten fiilikset eivät ole kovin korkealla. Nyt kävelen kepeillä ja mulla on ortoosi. Toivottavasti pääsen tästä vielä takaisin jaloilleni, koska mennyt kausi herätti kuitenkin paljon intohimoa vielä juoksemista kohtaan ja uskon, että edelleen parhaat kisani pidemmillä matkoilla ovat juoksematta.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin palataan vielä.. :)

HYVÄÄ VUOTTA 2014! Ja kiitokset kaikesta tuesta ja tsempeistä! Ja mitään en lupaa.. :)

-Minna

Kisaraportit I

Heippa!

Kilpailukausi on puolessa välissä. Nyt onkin hyvä aika tehdä pieni katsaus viimeisen kuukauden aikana tehtyihin kisastartteihin. Ja vielä kuvien kera ;) ! Olkaas hyvä!

Euroopan joukkuemestaruuskilpailut, Dublin

Juhannus tuli siis vietettyä sateisessa, tuulisessa ja koleassa Irlannissa. Hyvän Paavo Nurmi Gamesien tonnivitosen seurauksena sain siis kutsun Suomen edustajaksi samalle matkalle. Juhannussuunnitelmat menivät uusiksi, ja peruin osanottoni Keuruun juhannuskisojen kolmoselle. Reissu oli mukava, mutta olosuhteet karut. Oma juoksuni oli vasta sunnuntaina, joten keli ehti tulla tutuksi. Fiilis oli hyvä, ja olin valmistautunut vauhtijuoksuun. Valitettavasti aikataulu oli myöhässä, mutta kisajärjestäjät eivät silti joustaneet calling-ajoissa.

Ekan päivän kisaturistit katsomossa.

Oonan kanssa hyvä meininki Suomen teltalla ennen kisaa.

Jouduimme odottelemaan teltassa 40 minuuttia paikallaan ennen kentälle marssimista. Avausvetoja emme saaneet tehdä, vaan heti tuli pikainen käsky heittää vaatteet koreihin ja asettua viivalle tv-lähetystä varten. Silloin tajusin kyllä, ettei kukaan lähde siitä kylmiltään vetohommiin ja juoksu menee kirikisaksi. Eka satanen haettiin paikkoja, jonka jälkeen vauhti tipahti hölkäksi. Totesin, että menen ryhmän perään, jotta vältän tönimiset. Pari kierrosta olo tuntui kankealta, mutta sitten aloin lämmetä samalla kun vauhti alkoi muutenkin kiihtyä. Loppu kulki kelvollisesti ja vikalla satasella vaikuttikin, että taakseni jäisi useampi europpalaismaileri. Valitettavasti onnistuin voittamaan vain yhden ja olin 11. Toisaalta meno tuntui olosuhteisiin nähden yllättävän pirteältä. Lisäksi maajoukkuereissut ovat tunnelmaltaan aina ihan parasta, eikä Irlannin keikkakaan ollut poikkeus. Meillä oli tosi hyvä meininki joukkueen sisällä. Suomen joukkueen kestävyysnaiset koostuivat tällä kertaa nuorista lupauksista ja vanhoista konkareista. Ainoastaan kirkkain tähtemme Sandra Eriksson puolusti (16-vuotiaan Johanna Matintalon sanoin) keski-ikäistä juoksijakaartia. ;)

Hölköttelin hännillä.

Jarkon ja Tuomon kanssa katsomossa.

Aki marssii kentälle.

Aki esteissä.

Tiukkaa analysointia.

Banketista. Yhteiskuvassa Tuomon kanssa.

Johanna saa lentokentällä tietää, että hänet on valittu 17-vuotiaiden MM-kasille!

Folksam GP Sollentuna

Palasimme Suomeen juhannuksen jälkeen maanantaina. Oli ihmeellistä astua Suomessa ulos lentokoneesta ja todeta, että onpas kuuma. Yleensä on tottunut palaamaan kylmään kotimaahan, mutta nyt lämpötilaero oli varmaan 15 astetta.. Kauaa en helteistä ehtinyt nauttimaan, sillä keskiviikkona palasin lentokentälle ja suuntasin Tukholmaan. Valitsin Folksam GP:n vitosen Jämsän karnevaalien sijaan. Heinäallergiani on aina vaivannut Jämsässä, mutta Tukholmassa sitä ongelmaa ei juuri ole ollut. Lisäksi Tukholmassa oli ihan hyvänoloinen starttilista kauden ekaa vitosta varten.

Etiopian miehet verkkaamassa ennen heidän keskinäistä kympin MM-karsintaa Sollentunassa.

Kaisa Tyni naisten 1500:lla.

Sollentunan kisajärjestelyt olivat jälleen kerran huippuluokkaa. Meille Pohjolan tytöille oli vitosella oma jänis. Mailerityyliin hän kuitenkin lähti aluksi aivan liian kovaa ja odotteli meitä sitten rauhassa. Oma juoksuni tuntui käsittämättömän helpolta. En millään meinannut osata juosta niin hiljaa, kun ryhmässä mentiin. Kahden kilsan jälkeen jänis lopetti, ja vauhti putosi. Kolmosen kohdalla menin vetämään, koska aloin huolestua, etten ehtisi ennätykseeni. Vika tonni tultiin kiihtyvänä ja ainut mukanani pysynyt ruotsalainen meni ohitseni kierrosta ennen maalia kovalla kirillä. Jäin välillä, mutta ihan loppuun löysin vielä yhden vaihteen. Ruotsin tyttö voitti mut sekunnin erolla. Afrikan tytöt olivat maalissa aiemmin. Tavallaan menossa oli kaksi kovaa kisaa samaan aikaan ja meidän Nordic-taistelu sai aikaan yleisössä jopa suurempaa meteliä aikaan kuin kisan kärkiporukan mittelö. Ennätykseni parani 12 sekuntia ja on nyt 16.28.90.

Mun kisan tulokset. PB on totta!

Kaisan kanssa kisan jälkeen.

ASICS-blondit riehakkaina.

Pm-kisat, Veikkola

Tukholmasta purjehdin Baltic Princessillä Turkuun, jossa vietin viikonlopun. Seuraavalla viikolla kilpailin pm-kisoissa Veikkolassa. Tarkoitukseni oli karistaa vitosen hölköttely jaloista ja saada vähän kovavauhtista puristusta alle ennen SM-viestejä. Onneksi Sollentunan kämppikseni Kaisa Tyni tuli mukaan meidän pm-kisaan ja saimme kasille aikaan hyvän otatuksen. Kaisa veti 350m, jonka jälkeen olin lupautunut vetämään loppumatkan. Tiesin, että tällä taktiikalla saatan hävitä kisan, mutta ensisijaisena tavoitteena oli aika ja tällä jaolla tiesimme pystyvämme parhaimpaan lopputulokseen. Toteutus meni suunnitelman mukaan, ja sain juostua 2.10.26. Se on muuten paras kasin aikani seitsemään vuoteen! Kaisa pääsi just alle 2.10. Seuraavana päivänä päätin treenimielessä osallistua tonnivitoselle ja yksin kiskoin sen 4.29. Katseet ja ajatukset käännettiin jo viikonlopun SM-viesteihin!

Leirille!

Moikka taas!

Joulut on vietetty onnistuneesti. Joulupukki toi mulle uuden läppärin. Haluaa ilmeisesti, että jatkan kirjoittelua.. Aattona tempaisin Perniön lumisilla teillä 25km letkeästi rallatellen. Ihmeen hyvä oli kulku ja paikalliset ihmettelivät pirttiensä ikkunasta ulkona viillettävää kylähullua! Joulupäivän vietin Helsingissä. Vanhempieni luota lähtee kätevästi kotiovelta ladut keskuspuiston herkulliseen latuverkostoon. Kaivoin varastosta vanhan perinteisen menoon tarkoitetun luottoparin (Karhun Sarajevot vuodelta 84). Niihin on jälkeenpäin toki vaihdettu nykyaikaiset siteet. Monotkin on samat kun joskus 13-vuotiaana. Enhän mä koskaan kasvanut isoksi aikuisuudesta nyt puhumattakaan. Kympin verran hiihdeltiin. Maisemat olivat kauniita, vaikka ei niitä oikein ehtinyt ihmetellä. Äitin kanssa homma yltyi loppumatkasta hieman kisaksi. Hän on yllättävän kova hiihtämään. Tekniikka on peräisin kilpahiihtoajoilta ja käsivoimaakin on enemmän kuin minulla.

Tapaninpäivänä vaihdettiin laji juoksuun, ja vielä vauhtiakin hain vähän jälleen pienen sairastelun jälkeen. Suuntana oli siis Myllypuron liikuntahalli. Äiti sentään putosi jo alkuverkkavauhdissa. Ihmettelin juoksun helppoutta. Kuntosalipuolella ei ollut muita, joten kertailin vähän samalla opintojani. Salitreenin jälkeen juoksin määräintervallia ja onneksi pohkeet eivät kommentoineet enää mitenkään hallijuoksua. Alkoi jopa hetkellisesti tehdä mieli hallikisoihin. Katsotaan nyt rauhassa, onko kyseessä vain hetkellinen mielenhäiriö vai innostaako vielä kuukauden päästä moinen ajatus.

Parasta on kuitenkin se, että alle kuuden tunnin päästä starttaa Finnair kohti Gran Canariaa ja mä oon siellä kyydissä! Jee, paluu leirielämään. Edellisestä etelän leiristä on vierähtänyt kaksi vuotta. Olimme silloin Akin kanssa Keniassa. Nyt kuitenkin on kyseessä tuttu saari (olen aikoinaan ollut vaihto-oppilaana Las Palmasissa), ja säätiedotkin lupailevat hyvää keliä! Innostus on huipussa! Maltilla vaan niin saan hyvät viikot kasaan. Tulis jo kesä tännekin.. Kuvat on edelliseltä Kanarian leiriltäni kolmen vuoden takaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!!! Onko kukaan lähdössä lähiaikoina talvea pakoon etelään? :)

Fiiliksissä Fujista!

Moikka!

On tullut pidettyä blogitaukoa, koska olen ollut edelleen flunssassa. En ole siis voinut juosta. En myöskään ole tehnyt muuta urheilua. Viime viikonloppuna tosin kävin toisen osan Trainer4You:n kuntosalivalmentajakoulutuksesta ja selvisin näyttökokeesta. Muutakin kivaa on tapahtunut, sillä sain vahvistuksen, että pääsen mukaan Japanin Chibaan juoksemaan maratonviestiä Suomen maajoukkueessa. Reissuun on lähdössä kahdeksan juoksijaa, mukana mm. Minni ja veljeni Aki.

Nämä kuvat ovat edelliseltä Japanin reissulta kolmen vuoden takaa.

Lentokoneesta kuvattu Fuji.

Ja Fujista siirrytään toiseen Fujiin. Olen nimittäin saanut Asicselta pari hehkuttamisen arvoista juttua. Ykkösenä uudet Gel-Fuji Attack -maastojuoksulenkkarit. Nämä ovat loistavat syksykeleissä. Pohjat ovat pitävät ja gore-tex -pinnan ansiosta jalat pysyvät kuivana. Silti lenkkarit ovat notkeat ja hyvät jalassa. Ja booonuksena tietysti maailman kaunein ulkonäkö. :) Ja Japaniteema on huomioitu kantapään heijastimella, joka esittää Fuji-vuorta! :D Omani ovat kokoa 37, mutta ovat mulle ihan sopivat (jalkani normaalisti pieni 36). Joten kannattaa ottaa suoraan omaa numeroa reilumpi koko jo heti sovittaessa. Lisäksi lesti on kapea.

Fuji-vuori!

Pitävä pinkki pohja.

Sitten vielä muihin aiheisiin. Kaija laittoi mulle jokin aika sitten blogihaasteen, ja oon nyt vihdoin jaksanut tehdä sen. Pahoittelen tylsiä vastauksiani, mutta kun parhaat jutut ovat joskus vähän yksinkertaisia.

• Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa miljoonan? Ostaisin osakkeita, kävisin kampaajalla ja lähtisin reissuun. Tukisin taloudellisesti jotain nuorta juoksijaa.
• Suurin haaveesi lähitulevaisuudelta? Olla onnellinen.
• Suosikki vuodenaikasi? Kesä.
• Erikoisin taitosi? Olen liian hyvä biisikärpäsessä.
• Mistä saavutuksestasi olet erityisen ylpeä? Juoksu-urastani  sekä pienistä itseni voittamisen hetkistä.
• Oletko ilta-vai aamuihminen? Ilta.
• Mihin olet koukussa? En mihinkään. Riippuvuus on heikkoutta.
• Miten tykkäät rentoutua? Sohvalla maaten ja katsellen jotain hyvää leffaa tai sarjaa ja samalla syöden itsetehtyä pitsaa.
• Haaveidesi matkustuskohde? Malediivit.
• Mitkä ovat vakio-ostoksesi ruokakaupasta? Karpalomehu, kanaa, tummaa pastaa ja juustoa.
• Ketä ihailet? Ihmisiä, joilla on elämässään se oma juttu, jonka eteen ovat tehneet uhrauksia muiden mielipiteistä välittämättä.

Niin joo, viime viikolla myös vanhenin. Täytin 30! Ja opettelin tekemään täydellisen mummonutturan. En kokenut ikäkriisiä, koska nyt olen tarpeeksi vanha juoksemaan pitkiä matkoja. Heh. Hyvää syksyn jatkoja kaikille!!! :)

Kevättä Wienissä

Heips!

Olen ollut hieman bloggaustauolla, koska on ollut kaikenlaista kiirettä eikä juoksutilanteessani ole tapahtunut juuri muutoksia. Olimme mieheni suvun kanssa Itävallassa Wienissä lomareissulla. Wien on kyllä yksi Euroopan kauneimmista pääkaupungeista. Historiallisia rakennuksia oli joka puolella. Aamuisin kävin lenkkeilemässä ja samalla tuli hyvin tutustuttua kaupunkiin. Kirsikkapuut olivat kukassa ja kevät selvästi pidemmällä kuin Tukholmassa. Sääennuste lupasi sadetta koko reissulle, mutta onneksi vettä tuli vain lauantaina vähän.

Ekana aamuna aamulenkillä.

Juoksijoita muuten kirmaili jokapuolella. Ihmisiä hyppeli trikoissa metrossa ja puistot olivat täynnä lenkkeilijöitä. Wieniläiset lenkkeilevät ainakin matkaopaskirjojen mukaan paljon, mutta yksi syy juoksijoiden runsaaseen määrään katukuvassa taisi olla sunnuntaina juostu Wienin marathon. Valitettavasti lähdimme kotimatkalle juuri marathonin startin aikoihin, joten en päässyt reitin varrelle ihmettelmään. Lauantaina suunnistin kuitenkin vahingossa maratonin maalialueelle. Ensimmäisenä vielä kysyin seurueeltamme, että mitkäs festarit tänne on oikein tulossa, kunnes tajusinkin, että olimme saapuneet keskelle kisatoria. :)

Wienin maratonin maali. Kellot vielä nollissa.

Maratonaluetta.

Täytyy joskus vielä itsekin osallistua jollekin Euroopan kaupunkimaratonille. Kunhan nyt jalat saisi ensin kestämään yli maratonin verran kilometrejä viikossa.. Samana viikonloppuna juostiin muuten maratoneja ympäri Eurooppaa mm. Pariisissa ja Hampurissa.Tässä vielä muutama otos teille reissusta.

Mun jätskiannos!

Maailmanpyörän vaunu.

Sacher-kakkua.

Suihkulähde linnan pihalta.

Schönenburgin linna.

Tonava.