Road to Amsterdam!

Moi tosi pitkästä aikaa!

Blogihiljaisuus on jatkunut kauan. Muutamia tekstejä olen kirjoittanut viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta en vain ole julkaissut niitä. Juoksemistani ja siihen liittyviä käänteitä olen kuitenkin julkaissut Instagramissa, Twitterissä ja jonkin verran myös julkisesti Facebookissa. 

Pieni taustakertomus on siis paikallaan, mitä blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut. 2014 nousin hyvään loppukauden kuntoon, vaikka olin koko talven juoksematta. Seuraavaan harjoituskauteen panostin kunnolla. Joulukuussa matkustin viideksi viikoksi Espanjaan. Tein ihan pk-harjoittelua ja tosi käsijarru päällä, ettei mitään vammoja tulisi. Muutaman kisankin juoksin ja kulku oli todella hyvä. Pieniä rasitusongelmia ilmaantui kuitenkin leirin lopussa. Suomessa sain paikat kuntoon, ja lähdin hyvillä mielin helmikuun vikana päivänä Amerikan leirille, jossa tarkoitus oli olla kuukausi korkealla Flagstaffissa, jonka jälkeen kilpailla 10000 metrillä Stanfordissa huhtikuun alussa. 

Sää heitti heti aluksi lunta tupaan, mutta se ei haitannut, koska muutenkin oli totutteluvaihe korkeaan ilmanalaan menossa. Maaliskuun puolivälissä tein rennon yhtenäisen vauhtikestävyystreenin, mutta keuhkoni suuttuivat pahasti harjoituksen jälkeen. Olin tietoinen, että viileä keli ja korkealla olo voivat olla riski mun tyyppiselle herkälle astmaatikolle. Kuitenkin keuhkot olivat olleet vuosikausia terveet, enkä enää ollut niin varovainen, kuin olisi pitänyt olla. Hengitysarvoni romahtivat ja ilmeisesti sain vielä lisäksi jonkun pienen infektion. Paikallinen sairaala tuli turhankin tutuksi ja lääkärit ihmettelivät astmani tilaa. Unelma kilpailemisesta leirin lopuksi alkoi haihtua. 

Vähitellen tilani kuitenkin parani ja tehokas lääkitys ajettiin alas, jotta pystyin osallistumaan kilpailuun. Kisa meni hyvin tilanteeseen nähden ja puolimatkaan roikuin enkkavauhdissa. Sitten ratajuoksun vähyys ja viimeisten viikkojen ongelmat näkyivät, enkä jaksanut toista puoliskoa. Loppuaika painui yli 35 minuuttiin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska tunsin itseni terveeksi. Palautuminen kisasta vei yli viikon. Suomessa astmaani alettiin heti tutkia lisää. Ironista, mutta sairastuin heti rankoista puhallustesteistä. Arvot romahtivat jälleen. Tästä alkoi huono kierre. Aina kun paranin, meni viikosta kahteen viikkoon, jonka jälkeen sairastuin uudestaan. En kestänyt yhtään hengästymistä tai mitään ulkoisia ärsykkeitä (ilman muutos, siitepölyt, muut pölyt, ruoka-aineallergiani, kloorivesi...). Heinäkuussa alkoi vihdoin helpottaa. Isoissa verikokeissa todettiin, ettei mulla ollut mitään vakavaa keuhkosairautta taustalla. Hinkuyskä, mykoplasma ja keuhkoklamydia poissuljettiin. Ainostaan allergiataustainen ja pahasti suuttunut astma oireili rajummin kuin vuosiin. 

Porin Kalevan kisojen alla tein vaikean päätöksen osallistumisesta vikan päivän kympille. Halusin olla mukana puolustamassa mestaruutta, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta. Päätin vain nauttia terveydestä, ja siitä että vihdoinkin pääsin mukaan kilpailuun. Etukäteen kauhistutti tuleva totuus siitä, miten alas kunto on viiden kuukauden aikana ehtinyt romahtaa. Yllätyksekseni loppuaika oli sadasosalleen sama, kuin Stanfordin keväinen horroskymppi. Omasta mielestä jaksoin jotenkin juosta 8km, sen jälkeen viisi viimeistä kierrosta tuli vain päällä ja sydämellä. Jaloista en enää tiennyt. Aika riitti kovatasoisessa kisassa vasta kuudenteen sijaan. Nautin tiedosta, että mulla on jo tosi kovat lähtötasot näille pitkille matkoille. 

Päätin jatkaa kautta ja keskittyä kuukauden päästä oleviin ruotsiottelukatsastuksiin. Kunto lähti rakettimaiseen nousuun. Pääsin maaotteluun, jossa sain edustaa vitosella. Tukholmassa syntyi tuulisella stadikalla urani toistaiseksi toiseksi paras aika 16.19. Se riitti viidenteen sijaan. Valitettavasti kesän näyttöni eivät riittäneet kympin edustuspaikkaan. Kotiin päästyäni päätinkin vielä testata ratakymppiä HKV:n mestaruuskisoissa Eltsussa. Aki-veli lupautui jänikseksi, ja tuloksena oli jo ihan kelvollinen 34.25. Eli minuutti oli jo höylätty pois reilun kuukauden takaisesta Kalevan kisojen juoksusta. Tiesin olevani taas oikealla tiellä. 

Aloitin syksyllä PK-kauden ja kilpailin muutamia maantiehölkkiä huvikseni. Kunto tuntui hyvältä, ja päätin mennä Kankaanpäähän testaamaan puolimaratonia lokakuun lopussa. Arvelin kuntoni 1.15-1.16 väliin. Kisa lähti helposti liikkeelle. Matkalla innostuin, että mullahan on mahikset alittaa jopa EM-raja 1.15. Puoliväliin juoksinkin aikataulussa, mutta 12km kohdalla alkoi äkilliset vatsaongelmat. Aluksi sain ajatuksen voimalla työnnettyä kipua pois, mutta tilanne paheni vähitellen. Oli pakko tinkiä jopa juoksuasennosta. Noin 5km ennen maalia Annemari Sandell ajoi mut kiinni. Väkisin koitin roikkua hetken aikaa mukana, mutta kivut estivät etenemistä ja oli tyydyttävä himmailemaan. Vikat kilsat juoksin yli neljän minuutin vauhtia. Maalista juoksin suoraan vessaan. Rankinta oli ajaa kisan jälkeen hirveissä vatsakivuissa Kankaanpäästä Perniöön. Matkaseurana mulla oli 15-vuotias valmennettava, jota en oikein voinut laittaa rattiin. :)

Epäonnistunut Kankaanpään reissu antoi kuitenkin itseluottamusta. Tajusin, että ilman vatsaongelmia 1.15 olisi ollut jo hyvinkin lähellä. Päätin, että yritän vasta keväällä uudestaan, ja kasvatan hieman nälkää. Tein muitakin ratkaisuja. Päätin, etten mene talvella leirille. Vuosi 2015 osoitti, että jos pysyn terveenä, on ihan sama missä olen kunhan saan kasaan ehjää tekemistä. Perniössä mulla on maantietä ja reittejä vaikka kuinka paljon. Ilma on puhdasta. Työt ovat lähellä. Ja Turussa käyn lähes joka viikko. 

Suunnitelma piti. Olen pysynyt terveenä yhtä oksennustautia lukuun ottamatta. Aki ehdotti mulle Haagin puolikasta, otti lennot ja varasi majoitukset. Eniten ehkä harmitti, kun pitkäaikainen kenkä- ja varustesponsorini ilmoitti äkisti helmikuussa ryhmäsähköpostilla, ettei enää anna mulle lenkkareita ja vaatteita ilmaiseksi. Viidentoista yhteisen vuoden jälkeen olisin odottanut jotain muuta. Edes maratonkenkiä en saanut EM-rajajahtiin mukaan. Haasteena olikin sitten etsiä jostain jalkaan pikaisesti sopivat kengät. Onneksi juoksijakaverit suosittelivat hyviä nettikauppoja ja kisakenkiä. Tilasin lopulta Adidaksen Takumi reit Briteistä. Noname lahjoitti vaatteet Hollannin reissulle.

Valmistavana treeninä viikkoa ennen päätin tempaista SM-halleissa 3000 metriä Tampereella. Kulku oli vahvaa. Tuloksena pronssi ja 18 vuotta vanhan hallienkan parantaminen yhdeksällä sekunnilla. Kisafiilikseen pääsy ja pitkästä aikaa monen yleisurheilukaverin näkeminen olivat onnistuneen juoksun lisäksi reissun parasta antia. 

Hollannin puolimaraton lähestyi ja fiilis nousi. Lähdimme perjantaina matkaan. Sääennuste ei lupaillut kovin hyvää kisakeliä sunnuntaille. Kropassa tuntui hyvältä, ja päätin, etten anna kelin vaikuttaa mielialaan. Lähtöviivalla meidät pakattiin niin tiiviisti, että kärsin hieman ahtaanpaikankammosta. Onneksi selvisin lähtörytäkästä ja pääsin hyvän miesporukan imuun. Juoksu tuntui kulkevan. Neljän kilsan kohdalla kuulin, kun ihmiset alkoivat huutaa, että olin kisaa johtava nainen. Tunnelma oli mukava ja askel tuntui vahvalta. Olisi tehnyt mieli vain lisätä vauhtia, mutta huomasin, että vetelin muutenkin jo kympin enkkavauhdin tuntumassa, joten hoin itselleni, että tämä kyllä riittää ihan hyvin ja vasta 15km jälkeen saa lisätä rytmiä. 

Kymppi tulikin ajassa 34.09, jonka jälkeen reitin profiili muuttui hieman nousevaksi. Jäin hyvästä miesporukasta hieman, kun sähläsin juoma-asemalla. Ihmettelin, kun joku mies veteli niinkin kovassa tahdissa fivefingers-jalkineilla. Reitti kääntyi ja tuuli tuli suoraan vastaan. Olin yksin ja harmitti, kun huomasin, että vauhti alkoi hiipua. Muistin kuitenkin, että Aki oli sanonut, että tässä kohtaa on haasteellisin osa reitistä ja pahimmat tuuliolot, joten rauhoitin rytmiä ja rauhoituin myös itse. Onneksi muutama mies ajoi mut hetken päästä kiinni. 

Reitti kiemurteli satamaan. Tuuli yltyi ja vesisade muuttui rakeiksi. En nähnyt mitään ja tuntui, etten myöskään päässyt etenemään tuulessa. Kirosin koko rantareitin ja hollantilaiset tiilet. Kauempana menevän fivefingersmiehen askel näytti lipsuvan pahasti. En uskaltanut katsoa kelloa, koska olin varma, että kilsavauhti oli pitkästi päälle nelosta. Muuten menoni tuntui vahvalta ja voimia oli hyvin. Vihdoin käännyttiin pois pahimmalta rantareitiltä ja raekuuro ja sade loppui. Matkaa maaliin taisi olla enää reilu 4 kilometriä. Olin innoissani siitä, että olin selvinnyt pahimman ohi. Jalat veti kuitenkin kohmeeseen ja olin hieman kylmissäni.

Kisajärjestän puolesta joku mopo kävi välillä vieressäni ja huuteli "okei, okei, keep your own pace". Toivoin vain, että mustaa savua käryttävä vehje lähtisi pois, eikä aina viipymisilleen niin kauan vieressäni. Katselin kelloa, ja tiesin, että 1.15 alittuu, koska olin niin hyvävoimainen. Pohkeet hieman nippailivat, kun yritin kiristää vauhtia. Kylmettyneet lihakset uhkasivat pienillä krampeilla. Päätin olla turhaa reuhkomatta. Viimeisen 300 metriä uskalsin juosta kovaa. Maalissa tuli hetkeksi onnenkyyneleet. Aika oli 1.14.15. 

Järjestäjät raahasivat mut VIP-urheilijoiden telttaan ja pahoittelivat, etten kuulunut kyseiseen lähtöryhmään ennen juoksua. (Vanha enkkani oli 1.15.55, joka ei oikeuttanut kyseiseen ryhmään.) Sain myös heti kutsun doping-testiin. Mut käärittiin pyyhkeeseen ja lähdettiin etsimään Akia meidän oman ryhmän teltasta. Sitten palkintojenjakoon, josta pikkubussilla VIP-juoksijoiden hotellille dopingtestiin. Siellä sitten muutaman tunnin istuskelin ja kittasin urheilujuomia. Aki tuli hakemaan mut meidän omalle hotellille, jossa vihdoin pääsin suihkuun. Sitten piti antaa liitolle puhelinhaastattelu, jonka jälkeen menimme italialaiseen ravintolaan vetämään koko menun. Olin luvannut tarjota, jos raja menee. Jos ei olisi mennyt, oltaisiin syöty rangaistukseksi Mc Donald'sin Angusburgerit. :)

EM-kisajoukkueeseen mut valittiin eilen, joten nyt on selvää, että heinäkuussa palaan Hollantiin! #roadtoamsterdam jatkuu ja silloin ei ainakaan tule rakeita naamalle! /// Jaksoiko joku tänne asti lukea? :)

-Minna

Vähän niinkuin ylimenokausi

Yleisurheilijoilla on perinteisesti ylimenokausi kilpailukauden päätyttyä syyskuussa. Nuoruudestani muistan lauseen, jota toitotettiin leireillä. "Eivät nuoret juoksijat tarvitse ylimenokautta." Enkä tosiaan tarvinnut. Kun kesän kisat loppuivat, juostiin syksyn maastokisoja ja muutamia hölkkätapahtumia marraskuuhun asti. Joulukuun puolella olivat jo ensimmäiset hallikisat, joita jatkui maaliskuun alkuun. Sitten juostiin taas maastoja toukokuun puoliväliin, josta siirryttiin radalle. Aina oli jotain, eikä koskaan väsyttänyt. 


Toista se on nyt. Ruotsiottelun jälkeen tekisi aina mieli levätä, vaikka olisi takana rikkinäinen harjoituskausi ja vähän kisoja. Toisilla tuntuu veto loppuvan täysin jo Kalevan Kisoihin, vaikka sen jälkeen on vielä paljon hyviä ratakisojakin jäljellä. Nyt pidin maaottelun jälkeen henkisen viiden päivän huilin ja lähdin Hampuriin juoksemaan maantiekymppiä. Kunto ei tuossa ajassa notkahtanut ja tuloksena maantiekympin ennätys taistelujuoksulla 34.11. Virallinen bruttoaika oli sitten sekunnin huonompi.

Hampurin kisan jälkitunnelmissa. Nuo kovat naiset jäivät mun taakse! Paula Todoran (oik.) on muuten tuore Romanian mestari puolimaratonilla.

Syksyn aikana sain vihdoin valmiiksi yleisurheilun Nuorisovalmentajatutkinnon Pajulahdessa. Ryhmässämme oli ihan mielettömän hauska meininki. Kaikki lajit tuli käytyä hyvien kouluttajien opissa. Ennakkoon mietin, että tämä viimeinen jakso olisi kaikista puuduttavin, kun aiheena olivat heittolajit. Totuus oli toinen, sillä koko ajan oli mielenkiintoista treeniä ja asiaa, vaikka oltiin kaukana meikäläisen mukavuusnurkkauksesta. Kiekonheitto ei oikein lähtenyt ja moukari oli järkyttävän painava, mutta kuulan ja keihään sain jopa muutamaan otteeseen lentämään. 

Mäkisen Anssi yrittää opettaa mulle kiekkoa.. ;)

Vietin oikeastaan koko syksyn ajan arkisin ylimenokautta, johon yhdistin pk-harjoittelua. Juoksin pk-lenkkejä, vedin lasten yleisurheiluharjoituksia, huolehdin palautumisesta ja lihashuollosta. Viikonloppuisin osallistuin kisoihin. Hollannissa kävin syyskuun lopussa vielä yrittämässä maantiekymppiä, mutta kuuma keli ja liian kova aloitus veivät parhaan terän juoksusta. Olin kuitenkin helpottunut, että huonollakin tuntemuksella juoksu kulki 34.37. Kyseisessä Utrechtin kisassa on neljä vuotta sitten juostu kaikkien aikojen kovin miesten maantiekympin aika. Reittiä on kuitenkin sittemmin muutettu yleisöystävällisempään eli hitaampaan muotoon. Tapahtumana se oli hieno. Plussaa tietysti eliittijuoksijoiden kuninkaallisesta kohtelusta. Oli hassua, kun kisan jälkeen moni kysyi olenko ihan oikeasti Suomesta, koska päälläni oli Suomen edustustakki. Hollantilainen manageri selvensi, etteivät skandinaavit yleensä juokse eliittistarteissa kymppisakkiin. Ihmettelin, koska itse olin lähinnä pettynyt kisaani. Ehkä se todella on totta, että kovemmassa kisaseurassa kehittyy ja alkaa ajattelemaan itseään jo seuraavalle tasolle.

Eliittijuoksijoiden taukohuone. Keskityin lattialla ja hörpin VIP-juomana Aguariusta.

Maalialueella myytiin pokaaleja! Juoksijat saivat sitten ostaa omansa! Olis varmaan pitänyt varata yks kirppispöytä ja laittaa pytyt myyntiin..

Hotellin respassa mua luultiin norjalaiseksi. Myös telkkarin asetukset olivat norjaksi.. Kisojen lopputuloksissa olinkin sitten jo hollantilainen. :D

Suuremmitta stresseittä viimeistelin kauteni Hangon puolimaratonilla eli Itämerimaratonilla. Olin päättänyt, että huonon kelin sattuessa juoksen vain neljännesmaratonin, mutta kyseiseen tapahtumaan haluan tänä vuonna mukaan. Onneksi keli oli täydellinen ja starttasin elämäni viidennelle puolikkaalle. Edellisestä oli aikaa jo vierähtänyt puolitoista vuotta, mutta tiesin, että kympeiltä haettu vauhti kantaisi varmasti reilut 15km. Loput tulisi päättäväisyydellä ja sisulla. Ja niinhän se meni, alkuvauhti oli jopa varovaista. 3.40-vauhti tuntui naurettavalta hölkältä. Puolimatkan kohdilla kiristin vauhtia ja loppu tuli hyvin. 

Ongelmat alkoivat noin 17kilsan kohdalla krampeilla. Tuntui, että kroppa ihmetteli miksi juoksen näin kauan kovaa. Tuntui, että se huomioi pienetkin nykäykset, rytminvaihdokset ja mutkat. Olisin halunnut juosta kovempaa, mutta jalat tuntuivat pettävän alta. Viimeisen kaksi kilsaa mölysin ääneen, että kramppaa ja en voi juosta. Samalla GPS-kello näytti kilsavauhtia 3.20-3.25 väliin. Äiti huuteli mulle puoli kilsaa ennen maalia, että ei sitä oloa askeleestasi huomaa, juokse nyt vain maaliin tai jotain.. Olisi tehnyt mieli keskeyttää. Luulin, että polvet katkeaa. :) Puolentoistaminsan enkkaparannus ja Suomen kärkitulos lämmitti mieltä samalla kun kylmäpussit kylmensivät koipia. Ensi kerralla valmistaudun.

Äidin nappaama kuva kauheista loppumetreistä.

Muutaman tunnin päästä fiilikset olivat jo huomattavasti paremmat!

Kaksi viikkoa huilasin ja päätin tyhmyyksissäni juosta vielä yhden kisan. Pihtisalmen retrojuoksu houkutteli hyvillä rahapalkinnoilla, mutta valitettavasti mun eväät oli jo syöty. Eikä hengitystä helpottanut syksyn ekan pakkasyön jälkeinen kirpeä aamu. Korisin koko 9,4kilsan matkan. Omista jalkaongelmistaan toipunut teräslady Laura Markovaara jaksoi lopun niin terävästi, ettei oma vauhtini riittänyt. Silti ajallisesti rankka reitti kulki kovaa. 

Sunnuntaina tein jälleen huonon ratkaisun ja juoksin pitkän lenkin jumisilla pohkeillani Ruissalossa. Illan päätteeksi leikattu akilles muistutti olemassaolostaan ja täytti itsensä nesteellä. Pohkeet olivat umpijumissa. Päätin, että nyt on aika oikealle ylimenokaudelle. En halua huilata toista talvea putkeen. Maajoukkueleirillä Pajulahdessa juoksin vain yhden lenkin ja tein muuten korvaavaa harjoittelua ja punttia. Jätin myös Pohjoismaiden mestaruusmaastoja varten järjestetyn katsastusjuoksun väliin. Lisäksi tein selväksi, etten juokse PM-maastoja myöskään Hakunilassa. 

Janican Minillä kurvailtiin maajoukkueleirille Pajulahteen.

Lepo, korvaavat ja huoltotoimenpiteet ovat osoittautuneet jo nyt oikeiksi ratkaisuiksi. Jalat ovat kunnossa. Hengitys on tottunut kylmenevään ilmaan. Voin taas juosta kivuitta. En ole väsynyt ja motivaatio nousee taas esiin. Viikonloppu Helsingissä oli sopiva tähän väliin. Olin toimitsijatehtävissä Runner's High:n Halloweenrunissa lauantaina ja osallistuin porukan pikkujouluihin. Vähitellen totutan nyt itseni takaisin normaaliin pk-kauden harjoitteluun ja joulukuun puolivälissä suuntaan maajoukkuejuoksijoiden kanssa pitkästä aikaa etelän leirille Espanjan Torreviejaan. Ensi vuoteen pääsen toivon mukaan ehjänä ja paremmista lähtökuopista kuin koskaan ennen! Mukavaa syksyn jatkoa kaikille!

Pelottavaa jengiä.. Mulle laitettiin veitsi kurkulle.

Aina herttainen Nina Chydenius (keskellä) oli mukna kympillä!

Miten syön eli RAVINTOPOSTAUS!

Nyt se tulee. Mun ravintopostaus. Juoksuharrastustani enemmän ihmisiä on aina kiinnostanut syömiseni. Koska olen pieni ja laiha, olen usein joutunut erilaisten syömishäiriöepäilysten kohteeksi. Se on aina tuntunut pahalta, koska mulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmia syömisen kanssa. Lapsena meillä syötiin aina yhdessä tavallista kotiruokaa ja herkkujakin oli tarjolla. Ruumiinrakenteeltani olen muista suomalaisista hieman poikkeava himpula, joka on todettu jo viiden kuukauden iässä neuvolassa.

Kun menin kouluun, painoin 16,5 kiloa ja mua kutsuttiin nukketytöksi. Pelkäsin isoja oppilaita, jotka huvikseen saattoivat kantaa ja retuuttaa mut koulun yläkerrokseen tai mihin milloinkin. Opin juoksemaan karkuun. Yritin syödä paljon, jotta kasvaisin isoksi. Kouluterkkari ohjeisti syömään kotona voita ja sokeria lusikalla sekä juomaan kermaa suoraan purkista. Kerroin äidille, joka nauroi ja sanoi, että olen vain erilainen.

Teininä huomasin, että on ihan sama kuinka paljon ja mitä syön, painoni ei nouse. Koskaan en ole ollut millään dieetillä. Oikeastaan mulla oli joskus jopa välinpitämätön suhde ruokailuun ja ravintoasioihin. Veriarvoni ovat aina olleet korkeat. Ruoka on aina ollut polttoainetta. Mulla ei ole ollut mitään intohimoista hörähdystä syömiseen tai mihinkään ruokaan liittyvään. Kuitenkin vanhemmiten olen kiinnittänyt enemmän huomiota valintoihin. Ja nyt takautuvasti tarkasteltuna olen oppinut terveelliset valinnat ja normaalin suhteen ruokaan jo lapsena. 

Ruoka-aineallergiat vaikeuttavat eniten syömistäni. Täytyy olla tarkkana, etten vahingossa syö jotakin, josta saan vakavia allergiareaktioita. Ärhäkän ristiallergian ja herkän reagoinnin takia mulle ei ole tehty siedätyshoitoa. Olen kuitenkin oppinut elämään allergioideni kanssa. 

Aamupalan syön aina. Yleensä en treenaa ennen aamupalaa. Useimmiten syön kaurapuuroa, johon laitan hilloa, marjoja ja hunajaa. Toisinaan heitän joukkoon superfoodeja. Mulperit, inkamarjat ja gojit ovat suosikkejani. Lisäksi syön fiiliksen mukaan muutaman ruisleivän, päällä Ingmariinia, leikkeleitä, juustoa ja kurkkua. Usein syön myös yhden kananmunan ja jogurttia tai suosikkiani mustikkapiimää. Juomana menee tee tai maitokahvi sekä omenamehu.

Aamupala-aineksia tältä viikolta.

Kesäisin syön aamupalaa kahdessa osassa, koska teen toisinaan verryttelyn välissä. Tänä vuonna olen sattuneista syistä treenannut enimmäkseen vain kerran päivässä, joten lounas on usein venynyt jopa kahteen. Tosin joskus toinen aamupala on ollut jotain keittoa, esimerkiksi pinaattikeittoa. Lounaaksi syön usein pastaa tai riisiä, kanaa, valkoista kalaa tai jauhelihaa, salaattia ja kurkkua. Käytän paljon Felixin ketsuppia. Olen allerginen oikeille tomaateille..

Viikoittain haen lounasta läheisestä thaimaalaisesta ravintolasta. Työntekijät tietävät allergiani ja valmistavat aina mulle mielettömän hyviä takeaway-annoksia. Chiliruuat ovat suurta herkkuani, joten thaikeittiön herkut ovat suosikkejani.

Välipaloina menee esimerkiksi palautusjuomia (mitä milloinkin sattuu olemaan), jugurttia, makupiimää, protskupatukoita (Fast), ruisleipää, kuivahedelmiä, näkkäreitä, Lidlin hedelmämysliä, mustikkakeittoa ja Yosaa. 

Iltaruokana syön yleensä tuhdimmin. Aika usein syön tummaa lihaa. Pastaa menee useammin kuin perunaa. Syön aina tummaa pastaa ja tummaa riisiä. Salaattini ovat vähän säälittäviä allergioideni takia. Mutta niihin laitan yleensä mozarellaa, fetaa ja vihreitä oliiveja. Salaatinkastikkeena käytän öljyjä, balsamicoja ja välillä teen omaa öljypohjaista sinappikastiketta.

Hapottavat kisat kesällä vievät ruokahaluani, jolloin pitää tarkkailla, ettei paino pääse laskemaan kauden edetessä. Välipalat ja erilaiset palautusjuomat ovat hyvä apu, koska niitä on helppo juoda heti treenin päätteeksi. Vatsani kestää hyvin urheilujuomia. Usein lisään merisuolaa veteen. Limuja en juo juuri koskaan, mutta mehut ja muut hiilihappovedet menevät. Maitoa en juo, mutta muita maitotuotteita juon ja syön. 

Iltapalat ovat samaa linjaa kuin välipalat. Aika usein syön mysliä tai puuroa, johon sekoitan marjasmoothiejauhetta. Ravintoterapeutti on muutamaan otteeseen tutkinut täyttämiäni ruokapäiväkirjojani, ja todennut, että syön riittävästi. Yleensä kaloreita on laskelmissa tullut noin 3000 vuorokaudessa. Huomautukset ovat koskeneet liian vähäistä veden juontia.

Herkkuja syön, kuin tarjotaan. Tykkään suklaasta, lakuista ja leivonnaisista. En ole koskaan ollut missään karkkilakossa. Salmiakeista en tykkää. Olen aina ajatellut, että kohtuullinen herkkujen syönti on normaalia ja kestävyysurheilija kyllä kuluttaa kaiken. 

Eiköhän tämä nyt avannut mun ruokailutottumuksiani. Kysykää, jos jokin mietityttää, niin selvennän ja vastailen kyllä. Onko lukijoilla ruoka-asiat omasta mielestä kunnossa? Mitä superfoodeja olette maistaneet? Tai mitä mielipiteitä ne ovat herättäneet? 

Blogin ja Minnan tulevaisuus!

Hei kaikki innokkaat juoksufriikit siellä näyttöjen toisella puolella!

Olen ollut edelleen bloggailutauolla. Jotenkin on ollut vaikea suhtautua siihen huomioon, jota koko juoksutouhuni on viime aikoina herättänyt. Ja en ole jotenkin oikein uskaltautunut bloggailemaan. Kovasti olen saanut kannustusta, että kirjoittele heti kun siltä tuntuu ja kaikkea ihan samoin kuten ennenkin! Kiitos kaikesta ja kaikille! Onhan tässä ollut sulattelua..

Tämä vuosi on ollut ihmeellinen. Juoksukilometrejä viime vuoden lokakuun alusta tämän vuoden syyskuun loppuun kertyi vaivaiset 1870. Yhdelläkään viikolla en päässyt ns. "toiselle markalle" eli yli sadan kilometrin. Kuitenkin saavutin SM-kultaa Kalevan Kisojen debyyttiratakympillä, pronssia vitosella ja kauan himoitsemani maaotteluvoiton Ruotsiottelussa. Ja ajatkin olivat mukavia. Juoksuintoa riitti vielä syksyn maantiejuoksuihin. Pääsin kokemaan kovia ulkomaanstartteja Saksassa ja Hollannissa. Hampurissa tein maantiekympin enkkani 34.12. Lokakuussa päätin kokeilla puolimaratonia, vaikka epäilytti miten jalat kestävät iskutusta niin pitkän matkan. Hyvinhän tuo sujui ja loppuajaksi tuli kauden kärkitulos Suomessa ja oma ennätys 1.15,55.

Viikonloppuna olimme maajoukkueleirillä Pajulahdessa. Tuo muutama päivä ei ollut ihmeellinen harjoittelun kannalta, mutta jotenkin sain uutta motivaatiota taas jatkaa kohti uutta kautta. On paljon asioita, joita voin tehdä paremmin. Täytyisi pysyä kaikin puolin terveenä ja harjoitella laadukkaammin. Ajankäyttöäni voisin tehostaa. Paljon hyvääkin olen havainnoinut. Omaa kroppaani olen oppinut kuuntelemaan vuosi vuodelta paremmin ja terveydentilani on kunnossa. Tärkeintä on, että juoksemiseen riittää vielä paloa! Niin ja se ilmoitus. Jatkan blogia. Omalla tavallani ja tyylilläni. Onhan mulla asiaa.. ;) Laittakaa mulle vaikka postaustoiveita! (Muutakin kuin sitä ravintoaihetta!)

Parasta paikan päällä! 

-Minna

Pink Dreams

Moikka!

Nyt on kivaa kerrottavaa. Mutta märehditään silti hetki vielä niissä synkissä taustoissa, jotka tekevät tästä hetkestä erityisen. Harjoituskauteni lokakuusta maaliskuuhun oli säälittävä. Täydellinen juoksutauko oli urani pisin, mutta korvaavien pariin pääsin kunnolla helmikuussa. Harjoittelu oli kuitenkin varovaista ja jopa liiankin maltillista. Lääkäri kehotti aloittamaan piikkarijuoksuun totuttelun jo hyvissä ajoin, mutta en uskaltanut, koska tuntemuksia oli koko ajan. En missään nimessä halunnut takapakkia ja paluuta walker-ortoosi-helvettiin ja kyynärkepeille.

Hunajahölkän jälkeen seurasin SM-maastot reitin varresta. Tajusin, että kilpailumotivaationi on oikeasti niin kova, että kesällä on pakko päästä kilpailemaan. Toukokuussa sain parhaana viikkona kasaan jo 70 juoksukilsaa. Korvaavat saivat vähitellen väistyä. Kesäkuun eka päivä tein päätöksen, että avaan kilpailukauteni Paavo Nurmi Gameseissä 25.6. 3000 metrin kilpailussa.

Pelkästään tuo päätös sai aikaan mielettömän fiiliksen. Seuraavana päivänä olin poikaporukassa Turun Samppalinnassa vesijuoksemassa. Hehkuttelin juoksufiilistä, ja jotenkin juttu ajautui siihen, että voisin oikeasti osallistua jo parin päivän päästä juostavan Tilastopajakisan vitoselle. Kovempi juoksutreeni oli muutenkin suunnitteilla keskiviikoksi, joten päätin ilmoittautua. Kaksi päivää ahdisti, jännitti, pelotti ja hymyilytti. Jalan takia startti olisi tehtävä vielä lenkkareilla. Kisa oli samalla vielä katsastus Euroopan joukkuemestaruuskilpailuihin, joten mukaan oli ilmoittautunut hyvä ryhmä valtakunnan kovimpia vitosen naisia.

Lähdin matkaan varovasti, mutta rytmi löytyi jostain selkäytimestä mukavasti. Päätin roikkua hieman yli 17 minuutin loppuaikaa kohti menevän naislauman mukana. Kaksi kilsaa tuli yllättävän helposti ja päätin, etten katso kierrostaulua tai kuuntele väliaikoja. Keskityin vaan juoksuun. Kolme kilsaa tuli ajassa 10.14, sen rekisteröin, koska se kiinnosti. Samalla mietin, että pelkkä kolmonenhan menisi jo heittämällä alle kymmeneen, jos tämäkin tuntui tältä. Kolmosen jälkeen ei tuntunut enää niin hyvältä. Roikuin silti, ja en enää ajatellut mitään. Päätin, että olkoon aika mikä hyvänsä maalissa, höylään siitä kesän aikana minuutin pois. Kolme vikaa kiekkaa oksetti, eikä muistikuvia ole. Loppukiristä oli turha haaveilla, kun alla oli lenkkarit ja eväät olivat syöty jo moneen kertaan! :D

Loppuaika oli 17.01 ja tuloksena neljäs sija. Olin haaveillut pinkeissä unissani 17 minuutin ajasta, mutta oletin kunnon olevan vasta 17.30:n nurkilla. Hyvä näin.

Palauttelin rauhassa, ja päätin että ensi kisaan on saatava piikkarit alle. Juhannuksena kävin Keuruulla juoksemassa 3000m. Pinkit unet ennustivat loppuajaksi 9.45. Päätin, että olen tyytyväinen, jos se menee rikki. Minttu Hukka lähti alusta tekemään rohkeaa sooloa 9.30 loppuaikaan ja onnistui. Onneksi muu porukka liikkui itselleni sopivassa rytmissä.

Vauhti ei ollut tasainen, ja Nina Chydeniuksen kanssa teimme vetotöitä. Kaksi kierrosta ennen maalia olin aivan poikki. Päätin silti väkisin kammeta Ninan ohi 600m ennen maalia, enkä jäädä kyttäilemään. Nina kuitenkin hiillosti ihan loppuun asti, mutta sain pidettyä kakkossijan. Loppuaikani oli 9.43. Jee. Pinkit unet tiesivät kuntoni! Kaikki voimat jäivät radalle, joten loppuverkasta ei tahtonut tulla mitään.

Maanantaina kävin vähän nuuhkimassa piikkareilla Paavo Nurmen stadionin mondoa. Askel tuntui hyvältä, joten julistin, että pelkästään mondo alustana ottaa Keuruun kolmosen ajastani kymmenen sekuntia pois.

Normaalisti olen kisapäivänä jopa unelias, mutta keskiviikkona hypin seinille. Mietin, että kisa kulkee jos saan levottoman energiani siirrettyä edes osittain illan juoksuun. Tunnelma kisassa oli mielettömän hieno. Kaikki lähtivät kovaa. Yritin hillitä alkuvauhtiani, mutta ekat kierrokset menivät silti turhan räväkästi. Tonni tultiin 3.10, mutta se ei tuntunut vielä pahalta. Nina teki ryhmämme vetotyöt alussa, mutta sitten menin itse vetämään. Kisasta on hapokkaan huuruiset muistikuvat, mutta ilmeisesti Janica meni ohitseni noin kolme kierrosta ennen maalia. Päätin roikkua, vaikka tuntui pahalta.

Lähtöhässäkkää ja keskittymistä jalat ilmassa Paavo Nurmi Gameseissä.

600 metriä ennen maalia oksennus alkoi nousta suuhun. Muistan, että se maistui kahville. Roikuin väkisin mukana, vaikka tuntui, etten liikkunut enää eteenpäin. Sata metriä ennen maalia yritin ohi, mutta vaikka pää halusi mennä, niin jalat eivät enää kyenneet yhteistyöhön. Maalissa voin pahoin. Sijoitus oli 7. Olin varma, että aikani oli huono, sillä loppu tuntui hitaalta. Yllätys oli suuri, kun kuulin, että loppuaikani oli 9.33. Siis kymmenen sekkaa parannusta viiden päivän takaiseen juhannusjuoksuun oli totta. Paha olo seurasi vielä seuraavan päivän. Jännä, miten loukkaantumisen jälkeen irtiottokyky saattaa olla yllättävän kova!

Kisan jälkeen palkintojen jaosta.. Tuomo, minä ja Aki.

Viikonloppuna kävimme isovanhempien luona Keski-Suomessa. Samalla reissulla piipahdimme Jämsässä Kestävyyskarnevaaleilla. Juoksin 1500m, jotta hapot tulisivat jälleen tutuksi. Palautuminen keskiviikon kisasta oli edelleen kesken, mutta harjoituksen vuoksi päätin osallistua. Mitään odotuksia ei ollut, mutta tiesin, että pystyn todennäköisesti kuntoni puolesta 4.30:n loppuaikaan kaikenlaisilla taktiikoilla. Juoksussa oli jänis 1000 metriin, joten päätin ottaa riskin ja katsoa kauanko pysyn tällä hetkellä 4.20-vauhdissa.

 Tonnin väliaikani oli 2.55, mutta sitten sain taistella loppumatkan happokuorman kanssa. Muistikuvat loppuvatkin kierrosta ennen maalia, jolloin ajattelin, että pyörryn ja kaikki tulevat ohitseni. Jotenkin kuitenkin juoksin tuon vikan kierroksen. Loppuaika oli juuri 4.30, joka oikeutti kolmanteen sijaan. Huh, tulipas juostua, ja ensi kerralla tämäkin on sitten astetta helpompaa. En ole kuitenkaan harjoituksissa vielä juossut yhtään 1500:n vauhteja, joten tälläkin matkalla ajasta saisi lohjeta sekunteja vielä paljon pois.

Pitkän postauksen päätteeksi haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella tsempanneet ja olleet mukana. Seuraava startti on lauantaina SM-viesteissä. Matkana 4x800m HKV:n riveissä. Vähän pikamatkan puolellehan tuo jo nykyään mulla menee, mutta silti kasi on aina se matkoista rakkain..  ;)

Menenkin tästä ottamaan yhdet pinkit päikkärit! Palataan! Hyviä kesälenkkejä kaikille lukijoilleni!

-Minna

Hunajata

Moi!

Reilu kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Jalka oireilee toisinaan edelleen. Juoksumääriä olen saanut kasvatettua tuskallisen hitaasti, mutta kroppa ottaa nyt harjoittelua hämmästyttävän hyvin vastaan.

Kahdeksaan kuukauteen ei ollut mitään asiaa kisoihin.

Viikkokilsamäärät ovat kehittyneet viimeisessä kuudessa viikossa seuraavasti: 20km-30km-31km-43km-51km-40km. Tietysti lisäksi olen lähinnä vesijuossut ja pyöräillyt. Välillä on hyviä päiviä ja välillä taas maailma tuntuu synkältä ja epäreilulta. Liian tuoreessa muistissa ovat edelleen viime kauden fiilikset, ja etenkin se, kun juoksu ei tuntunut yhtään miltään. Ihan sama mitä teki. Aina palautui, aina kulki, aina oli helppoa ja aina kaikki oli vain kivaa. Ja kello sai hymyilemään tyhmästi. Kyllä nytkin on toisinaan kivaa. Vappuna oli kivaa, ja sain ihmeellisen hetken mielijohdeälynväläyksen ilmoittautua sunnuntaina Harjavallassa järjestettävään Hunajahölkkään.

Noh, ehkä A-P Niinistön kevyt painostus lähteä testaamaan jalkaa ensimmäistä kertaa yhtenäisessä kovassa juoksussa vaikutti. Pitkän ajan jahkattuani uskalsin ilmoittautua. 17-vuotiaana teinihurjastelijana olin viimeksi ollut samassa kisassa, joten muistin hämärästi reitin jopa 15 vuoden takaa. Kunnon kylähölkän tapaan Hunajahölkässäkin on juostu vuosikymmenet samaa reittiä. Tunnelma on hyvä, järjestelyt on hoidettu hyvin ja kaikki saavat hunajaa!  Matka on 6,4km, ja lähtö ja maali sijaitsevat urheilukentällä. Pääosa reitistä juostaan kuitenkin pehmeällä purulla ja hiekalla. Jalkani tykkää tällä hetkellä juuri pehmeästä alustasta, joten olosuhteet jalan testaamiseen olivat hyvät.

Naureskelin ennen kisaa itselleni ja talvella tehdylle lupaukselleni.  Olin luvannut, että jos pääsen vielä jaloilleni ja juoksemaan, niin treenaan ensin itseni kuntoon, enkä heti muutaman treenin jälkeen mene puolikuntoisena osatelakkalaisena kärvistelemään johonkin kylähölkkään..  Ja tässä sitä taas oltiin. Asettelemassa hiihtonumeroa pinkin paidan päälle ja miettimässä mitä vauhtia uskallan lähteä matkaan! Yhtään ei tietenkään helpottanut, että kohtasin yllättävää mediahuomiota ja kaikki tuntuivat olevan kovin kiinnostuneita päivän kunnostani.

Juuri ennen starttia aurinko paistoi, ja päätin olla rohkea, ja juosta shortseissa ja t-paidassa. Se oli kuitenkin virhe. Heti lähtölaukauksen jälkeen aurinko meni pilveen, alkoi sataa ja ilma kylmeni. Puolivälissä olin jo aivan jäässä. Niskaan tuli räntää ja rakeita. Hengitys toimi loistavasti, koska sade vei siitepölyt mennessään. Vähitellen en tuntenut ranteita enkä reisiä. Iho oli punainen ja yritin vain juosta täysiä maaliin. Muut naiset jätin puolentoista kilsan kohdalla. Loppu tuli käsittämättömän kovaa ja lyhyet asfalttipätkät juoksin tien vieressä nurmikolla säästääkseni jalkaa.

Kisan jälkeen tuli hyvät fiilikset. Jalka ei kipeytynyt, mutta loppuverkkaa en voinut tehdä, koska olin niin jäässä, että tärisin. Kisa ylitti myös paikallislehden uutiskynnyksen. Siitä voi taas olla montaa mieltä, osaako esiintyä edukseen! :D Ennen kotiinlähtöä menimme vielä Turun Aqua Runner´s porukalla testaamaan Harjavallan uuden uimahallin. Uskaltauduin jopa vesiliukumäkeen, joten tein taas juttuja, jotka eivät kuulu mukavuusalueelleni! SM-maastot jätän kuitenkin väliin, ja yritän jatkaa kunnon kehittelyä kesää kohti. Vielähän on kesää jäljellä. Jopa mulla! ;)

Mietteitä

Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsäreitit sulavat ja ihmiset innostuvat taas lenkkeilystä. Myös syksyllä telakoituneet bambit heräilevät vähitellen talvikoomasta. Kyllä. Luit oikein.. Energiaa tulee lisää ilmeisesti auringosta ja netissä pölyttynyt blogikin alkaa taas kiinnostamaan. Pari sanaa on kuitenkin vielä kerrottava tuosta synkästä talvikaudesta. Samalla saan jopa ihan itse kerrottua tilanteestani, ja jopa oikaistua joitakin epämääräisiä huhuja ja väärinkäsityksiä, jotka korviini ovat kantautuneet.. Ainahan on niitä, jotka tietävät asioistani enemmän kuin minä itse.

Talvikoomailussa ei siis ollut mitään kivaa tai siistiä. Elin lokakuusta maaliskuuhun kauheassa epätietoisuudessa pääsenkö koskaan takaisin jaloilleni. Tarkemmassa katselmuksessa kantakalvon kiinnityskohdasta löytyi sittenkin repeämä. Tämän sain tietää tammikuun puolessa välissä. Sen aiheuttajasta ei ole tietoa. On todennäköistä, ettei vaivani edes liity juoksemiseen. Bambit kun sattuvat olemaan herkkä ihmislajityyppi, joka osaa teloa itseään radan ulkopuolellakin.. Ja aina lahjakkaasti tietenkin tavoilleen uskollisena.

Pääsin kepeistäni eroon tammikuun puolessa välissä ja aloin varovasti kävellä. Kävely sattui, ja jalat puutuivat. Veteen sain kuitenkin hypätä Turun telakkaremmin riemuksi ja korvaavat lähtivät vesijuoksulla vähitellen käyntiin. Ja todellakin käytän sanaa KORVAAVAT, koska niitä ne on silloin, kun mitään muuta ei saa tai voi tehdä. Turha sitä on hienostella, että ne kehittävät ja ovat sitä ja tätä ominaisuutta tukevaa sanonko mitä, koska pääasiallinen tunne yleensä kuitenkin on vit...sin kiva fiilis. joo.

Jalkapohjaani oli kepeillä köpöttelyn ja walkerissa oleilun aikana muodostunut joku ihmeellinen klöntti, joka sattui ihan hulluna. Viisaat lääkärini hakkasivat päänsä yhteen ja keksivät ratkaisuksi kiusanteon. Jospa hakataan 2000 kertaa vasaralla sitä möhkälettä ja katsotaan sitten kuinka kova on bambin kipukynnys. Auts. Ihan kuin se joulukuinen piikitysoperaatio ei olisi ollut tarpeeksi. Sain siis tammi-helmikuussa ESWT-hoitoa jalkaani kolme kertaa. 

Ensimmäisellä kerralla kahden lyönnin jälkeen olin valmis potkimaan fyssarin, joka hoitoa antoi. Pidettiin tauko. Sain tietää, että sirorakenteisia naisihmisiä tämä hoitomuoto sattuu vähän enemmän. Kyseinen tieto ei varsinaisesti helpottanut oloani. Kuitenkin tsemppasin ja päätin kestää. Muistan, kun tuskankyyneleideni seasta kuulin, että 700 lyöntiä täynnä.. meinasin pyörtyä, mutta ajattelin, että selvisin maaotteluvitosestakin, vaikka kahden kiekan jälkeen tuntui ihan liian flunssaiselta ja pahalta. Vihdoin hoito oli ohi. Fyssari totesi, että itse entisenä pikajuoksjana ei voi ymmärtää kestävyysjuoksijan sielunmaisemaa kivunsiedossa. Varattiin aika viikon päähän. Onneksi kaksi seuraavaa hoitokertaa eivät olleet niin pahoja.

Helmikuussa tein harjoituksia vesijuosten ja kuntopyörällä. Välillä koitin myös crossaria, mutta siitä jalkani ei kauheasti tykännyt. Kävelyä lisättiin koko ajan asteittain. Lääkärini siirsi juoksuaskelkokeiluni Sotshin olympiakisojen jälkeiseen aikaan. Mua ärsytti, mutta onneksi näin. Eipähän tullut hätiköityä. Päätin katsoa kisat rauhassa, vaikka kovasti juoksemisen testaaminen alkoi houkuttaa heti kun tajusin, että kävelystä on pahimmat kivut poissa. Vähitellen jalka alkoi kestää pidempää yhtenäistä kävelyä niin, ettei kipuja enää ollut lainkaan. Palasin töihin ehkä viikkoa liian aikaisin. Staattinen seisominen sai aikaan kipuja, mutta onneksi jalka sopeutui nopeasti. Juoksemiseen pääsin käsiksi maaliskuun alussa. Tällä viikolla olen juossut kaksi kertaa ja yhtenäisesti onnistuu jo kuusi kilsaa kivuttomasti. Joka viikko jalan tilanne on ollut edellistä viikkoa parempi. Se on saanut jälleen siirtämään ajatuksiani kesään ja kilpailemiseen. Motivaatiota on ja loukkaantumiseen en halua lopettaa!  

Motivaatiokuva heinäkuulta! (kuva:Jarno Maimonen)