Road to Amsterdam!

Moi tosi pitkästä aikaa!

Blogihiljaisuus on jatkunut kauan. Muutamia tekstejä olen kirjoittanut viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta en vain ole julkaissut niitä. Juoksemistani ja siihen liittyviä käänteitä olen kuitenkin julkaissut Instagramissa, Twitterissä ja jonkin verran myös julkisesti Facebookissa. 

Pieni taustakertomus on siis paikallaan, mitä blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut. 2014 nousin hyvään loppukauden kuntoon, vaikka olin koko talven juoksematta. Seuraavaan harjoituskauteen panostin kunnolla. Joulukuussa matkustin viideksi viikoksi Espanjaan. Tein ihan pk-harjoittelua ja tosi käsijarru päällä, ettei mitään vammoja tulisi. Muutaman kisankin juoksin ja kulku oli todella hyvä. Pieniä rasitusongelmia ilmaantui kuitenkin leirin lopussa. Suomessa sain paikat kuntoon, ja lähdin hyvillä mielin helmikuun vikana päivänä Amerikan leirille, jossa tarkoitus oli olla kuukausi korkealla Flagstaffissa, jonka jälkeen kilpailla 10000 metrillä Stanfordissa huhtikuun alussa. 

Sää heitti heti aluksi lunta tupaan, mutta se ei haitannut, koska muutenkin oli totutteluvaihe korkeaan ilmanalaan menossa. Maaliskuun puolivälissä tein rennon yhtenäisen vauhtikestävyystreenin, mutta keuhkoni suuttuivat pahasti harjoituksen jälkeen. Olin tietoinen, että viileä keli ja korkealla olo voivat olla riski mun tyyppiselle herkälle astmaatikolle. Kuitenkin keuhkot olivat olleet vuosikausia terveet, enkä enää ollut niin varovainen, kuin olisi pitänyt olla. Hengitysarvoni romahtivat ja ilmeisesti sain vielä lisäksi jonkun pienen infektion. Paikallinen sairaala tuli turhankin tutuksi ja lääkärit ihmettelivät astmani tilaa. Unelma kilpailemisesta leirin lopuksi alkoi haihtua. 

Vähitellen tilani kuitenkin parani ja tehokas lääkitys ajettiin alas, jotta pystyin osallistumaan kilpailuun. Kisa meni hyvin tilanteeseen nähden ja puolimatkaan roikuin enkkavauhdissa. Sitten ratajuoksun vähyys ja viimeisten viikkojen ongelmat näkyivät, enkä jaksanut toista puoliskoa. Loppuaika painui yli 35 minuuttiin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska tunsin itseni terveeksi. Palautuminen kisasta vei yli viikon. Suomessa astmaani alettiin heti tutkia lisää. Ironista, mutta sairastuin heti rankoista puhallustesteistä. Arvot romahtivat jälleen. Tästä alkoi huono kierre. Aina kun paranin, meni viikosta kahteen viikkoon, jonka jälkeen sairastuin uudestaan. En kestänyt yhtään hengästymistä tai mitään ulkoisia ärsykkeitä (ilman muutos, siitepölyt, muut pölyt, ruoka-aineallergiani, kloorivesi...). Heinäkuussa alkoi vihdoin helpottaa. Isoissa verikokeissa todettiin, ettei mulla ollut mitään vakavaa keuhkosairautta taustalla. Hinkuyskä, mykoplasma ja keuhkoklamydia poissuljettiin. Ainostaan allergiataustainen ja pahasti suuttunut astma oireili rajummin kuin vuosiin. 

Porin Kalevan kisojen alla tein vaikean päätöksen osallistumisesta vikan päivän kympille. Halusin olla mukana puolustamassa mestaruutta, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta. Päätin vain nauttia terveydestä, ja siitä että vihdoinkin pääsin mukaan kilpailuun. Etukäteen kauhistutti tuleva totuus siitä, miten alas kunto on viiden kuukauden aikana ehtinyt romahtaa. Yllätyksekseni loppuaika oli sadasosalleen sama, kuin Stanfordin keväinen horroskymppi. Omasta mielestä jaksoin jotenkin juosta 8km, sen jälkeen viisi viimeistä kierrosta tuli vain päällä ja sydämellä. Jaloista en enää tiennyt. Aika riitti kovatasoisessa kisassa vasta kuudenteen sijaan. Nautin tiedosta, että mulla on jo tosi kovat lähtötasot näille pitkille matkoille. 

Päätin jatkaa kautta ja keskittyä kuukauden päästä oleviin ruotsiottelukatsastuksiin. Kunto lähti rakettimaiseen nousuun. Pääsin maaotteluun, jossa sain edustaa vitosella. Tukholmassa syntyi tuulisella stadikalla urani toistaiseksi toiseksi paras aika 16.19. Se riitti viidenteen sijaan. Valitettavasti kesän näyttöni eivät riittäneet kympin edustuspaikkaan. Kotiin päästyäni päätinkin vielä testata ratakymppiä HKV:n mestaruuskisoissa Eltsussa. Aki-veli lupautui jänikseksi, ja tuloksena oli jo ihan kelvollinen 34.25. Eli minuutti oli jo höylätty pois reilun kuukauden takaisesta Kalevan kisojen juoksusta. Tiesin olevani taas oikealla tiellä. 

Aloitin syksyllä PK-kauden ja kilpailin muutamia maantiehölkkiä huvikseni. Kunto tuntui hyvältä, ja päätin mennä Kankaanpäähän testaamaan puolimaratonia lokakuun lopussa. Arvelin kuntoni 1.15-1.16 väliin. Kisa lähti helposti liikkeelle. Matkalla innostuin, että mullahan on mahikset alittaa jopa EM-raja 1.15. Puoliväliin juoksinkin aikataulussa, mutta 12km kohdalla alkoi äkilliset vatsaongelmat. Aluksi sain ajatuksen voimalla työnnettyä kipua pois, mutta tilanne paheni vähitellen. Oli pakko tinkiä jopa juoksuasennosta. Noin 5km ennen maalia Annemari Sandell ajoi mut kiinni. Väkisin koitin roikkua hetken aikaa mukana, mutta kivut estivät etenemistä ja oli tyydyttävä himmailemaan. Vikat kilsat juoksin yli neljän minuutin vauhtia. Maalista juoksin suoraan vessaan. Rankinta oli ajaa kisan jälkeen hirveissä vatsakivuissa Kankaanpäästä Perniöön. Matkaseurana mulla oli 15-vuotias valmennettava, jota en oikein voinut laittaa rattiin. :)

Epäonnistunut Kankaanpään reissu antoi kuitenkin itseluottamusta. Tajusin, että ilman vatsaongelmia 1.15 olisi ollut jo hyvinkin lähellä. Päätin, että yritän vasta keväällä uudestaan, ja kasvatan hieman nälkää. Tein muitakin ratkaisuja. Päätin, etten mene talvella leirille. Vuosi 2015 osoitti, että jos pysyn terveenä, on ihan sama missä olen kunhan saan kasaan ehjää tekemistä. Perniössä mulla on maantietä ja reittejä vaikka kuinka paljon. Ilma on puhdasta. Työt ovat lähellä. Ja Turussa käyn lähes joka viikko. 

Suunnitelma piti. Olen pysynyt terveenä yhtä oksennustautia lukuun ottamatta. Aki ehdotti mulle Haagin puolikasta, otti lennot ja varasi majoitukset. Eniten ehkä harmitti, kun pitkäaikainen kenkä- ja varustesponsorini ilmoitti äkisti helmikuussa ryhmäsähköpostilla, ettei enää anna mulle lenkkareita ja vaatteita ilmaiseksi. Viidentoista yhteisen vuoden jälkeen olisin odottanut jotain muuta. Edes maratonkenkiä en saanut EM-rajajahtiin mukaan. Haasteena olikin sitten etsiä jostain jalkaan pikaisesti sopivat kengät. Onneksi juoksijakaverit suosittelivat hyviä nettikauppoja ja kisakenkiä. Tilasin lopulta Adidaksen Takumi reit Briteistä. Noname lahjoitti vaatteet Hollannin reissulle.

Valmistavana treeninä viikkoa ennen päätin tempaista SM-halleissa 3000 metriä Tampereella. Kulku oli vahvaa. Tuloksena pronssi ja 18 vuotta vanhan hallienkan parantaminen yhdeksällä sekunnilla. Kisafiilikseen pääsy ja pitkästä aikaa monen yleisurheilukaverin näkeminen olivat onnistuneen juoksun lisäksi reissun parasta antia. 

Hollannin puolimaraton lähestyi ja fiilis nousi. Lähdimme perjantaina matkaan. Sääennuste ei lupaillut kovin hyvää kisakeliä sunnuntaille. Kropassa tuntui hyvältä, ja päätin, etten anna kelin vaikuttaa mielialaan. Lähtöviivalla meidät pakattiin niin tiiviisti, että kärsin hieman ahtaanpaikankammosta. Onneksi selvisin lähtörytäkästä ja pääsin hyvän miesporukan imuun. Juoksu tuntui kulkevan. Neljän kilsan kohdalla kuulin, kun ihmiset alkoivat huutaa, että olin kisaa johtava nainen. Tunnelma oli mukava ja askel tuntui vahvalta. Olisi tehnyt mieli vain lisätä vauhtia, mutta huomasin, että vetelin muutenkin jo kympin enkkavauhdin tuntumassa, joten hoin itselleni, että tämä kyllä riittää ihan hyvin ja vasta 15km jälkeen saa lisätä rytmiä. 

Kymppi tulikin ajassa 34.09, jonka jälkeen reitin profiili muuttui hieman nousevaksi. Jäin hyvästä miesporukasta hieman, kun sähläsin juoma-asemalla. Ihmettelin, kun joku mies veteli niinkin kovassa tahdissa fivefingers-jalkineilla. Reitti kääntyi ja tuuli tuli suoraan vastaan. Olin yksin ja harmitti, kun huomasin, että vauhti alkoi hiipua. Muistin kuitenkin, että Aki oli sanonut, että tässä kohtaa on haasteellisin osa reitistä ja pahimmat tuuliolot, joten rauhoitin rytmiä ja rauhoituin myös itse. Onneksi muutama mies ajoi mut hetken päästä kiinni. 

Reitti kiemurteli satamaan. Tuuli yltyi ja vesisade muuttui rakeiksi. En nähnyt mitään ja tuntui, etten myöskään päässyt etenemään tuulessa. Kirosin koko rantareitin ja hollantilaiset tiilet. Kauempana menevän fivefingersmiehen askel näytti lipsuvan pahasti. En uskaltanut katsoa kelloa, koska olin varma, että kilsavauhti oli pitkästi päälle nelosta. Muuten menoni tuntui vahvalta ja voimia oli hyvin. Vihdoin käännyttiin pois pahimmalta rantareitiltä ja raekuuro ja sade loppui. Matkaa maaliin taisi olla enää reilu 4 kilometriä. Olin innoissani siitä, että olin selvinnyt pahimman ohi. Jalat veti kuitenkin kohmeeseen ja olin hieman kylmissäni.

Kisajärjestän puolesta joku mopo kävi välillä vieressäni ja huuteli "okei, okei, keep your own pace". Toivoin vain, että mustaa savua käryttävä vehje lähtisi pois, eikä aina viipymisilleen niin kauan vieressäni. Katselin kelloa, ja tiesin, että 1.15 alittuu, koska olin niin hyvävoimainen. Pohkeet hieman nippailivat, kun yritin kiristää vauhtia. Kylmettyneet lihakset uhkasivat pienillä krampeilla. Päätin olla turhaa reuhkomatta. Viimeisen 300 metriä uskalsin juosta kovaa. Maalissa tuli hetkeksi onnenkyyneleet. Aika oli 1.14.15. 

Järjestäjät raahasivat mut VIP-urheilijoiden telttaan ja pahoittelivat, etten kuulunut kyseiseen lähtöryhmään ennen juoksua. (Vanha enkkani oli 1.15.55, joka ei oikeuttanut kyseiseen ryhmään.) Sain myös heti kutsun doping-testiin. Mut käärittiin pyyhkeeseen ja lähdettiin etsimään Akia meidän oman ryhmän teltasta. Sitten palkintojenjakoon, josta pikkubussilla VIP-juoksijoiden hotellille dopingtestiin. Siellä sitten muutaman tunnin istuskelin ja kittasin urheilujuomia. Aki tuli hakemaan mut meidän omalle hotellille, jossa vihdoin pääsin suihkuun. Sitten piti antaa liitolle puhelinhaastattelu, jonka jälkeen menimme italialaiseen ravintolaan vetämään koko menun. Olin luvannut tarjota, jos raja menee. Jos ei olisi mennyt, oltaisiin syöty rangaistukseksi Mc Donald'sin Angusburgerit. :)

EM-kisajoukkueeseen mut valittiin eilen, joten nyt on selvää, että heinäkuussa palaan Hollantiin! #roadtoamsterdam jatkuu ja silloin ei ainakaan tule rakeita naamalle! /// Jaksoiko joku tänne asti lukea? :)

-Minna

Vähän niinkuin ylimenokausi

Yleisurheilijoilla on perinteisesti ylimenokausi kilpailukauden päätyttyä syyskuussa. Nuoruudestani muistan lauseen, jota toitotettiin leireillä. "Eivät nuoret juoksijat tarvitse ylimenokautta." Enkä tosiaan tarvinnut. Kun kesän kisat loppuivat, juostiin syksyn maastokisoja ja muutamia hölkkätapahtumia marraskuuhun asti. Joulukuun puolella olivat jo ensimmäiset hallikisat, joita jatkui maaliskuun alkuun. Sitten juostiin taas maastoja toukokuun puoliväliin, josta siirryttiin radalle. Aina oli jotain, eikä koskaan väsyttänyt. 


Toista se on nyt. Ruotsiottelun jälkeen tekisi aina mieli levätä, vaikka olisi takana rikkinäinen harjoituskausi ja vähän kisoja. Toisilla tuntuu veto loppuvan täysin jo Kalevan Kisoihin, vaikka sen jälkeen on vielä paljon hyviä ratakisojakin jäljellä. Nyt pidin maaottelun jälkeen henkisen viiden päivän huilin ja lähdin Hampuriin juoksemaan maantiekymppiä. Kunto ei tuossa ajassa notkahtanut ja tuloksena maantiekympin ennätys taistelujuoksulla 34.11. Virallinen bruttoaika oli sitten sekunnin huonompi.

Hampurin kisan jälkitunnelmissa. Nuo kovat naiset jäivät mun taakse! Paula Todoran (oik.) on muuten tuore Romanian mestari puolimaratonilla.

Syksyn aikana sain vihdoin valmiiksi yleisurheilun Nuorisovalmentajatutkinnon Pajulahdessa. Ryhmässämme oli ihan mielettömän hauska meininki. Kaikki lajit tuli käytyä hyvien kouluttajien opissa. Ennakkoon mietin, että tämä viimeinen jakso olisi kaikista puuduttavin, kun aiheena olivat heittolajit. Totuus oli toinen, sillä koko ajan oli mielenkiintoista treeniä ja asiaa, vaikka oltiin kaukana meikäläisen mukavuusnurkkauksesta. Kiekonheitto ei oikein lähtenyt ja moukari oli järkyttävän painava, mutta kuulan ja keihään sain jopa muutamaan otteeseen lentämään. 

Mäkisen Anssi yrittää opettaa mulle kiekkoa.. ;)

Vietin oikeastaan koko syksyn ajan arkisin ylimenokautta, johon yhdistin pk-harjoittelua. Juoksin pk-lenkkejä, vedin lasten yleisurheiluharjoituksia, huolehdin palautumisesta ja lihashuollosta. Viikonloppuisin osallistuin kisoihin. Hollannissa kävin syyskuun lopussa vielä yrittämässä maantiekymppiä, mutta kuuma keli ja liian kova aloitus veivät parhaan terän juoksusta. Olin kuitenkin helpottunut, että huonollakin tuntemuksella juoksu kulki 34.37. Kyseisessä Utrechtin kisassa on neljä vuotta sitten juostu kaikkien aikojen kovin miesten maantiekympin aika. Reittiä on kuitenkin sittemmin muutettu yleisöystävällisempään eli hitaampaan muotoon. Tapahtumana se oli hieno. Plussaa tietysti eliittijuoksijoiden kuninkaallisesta kohtelusta. Oli hassua, kun kisan jälkeen moni kysyi olenko ihan oikeasti Suomesta, koska päälläni oli Suomen edustustakki. Hollantilainen manageri selvensi, etteivät skandinaavit yleensä juokse eliittistarteissa kymppisakkiin. Ihmettelin, koska itse olin lähinnä pettynyt kisaani. Ehkä se todella on totta, että kovemmassa kisaseurassa kehittyy ja alkaa ajattelemaan itseään jo seuraavalle tasolle.

Eliittijuoksijoiden taukohuone. Keskityin lattialla ja hörpin VIP-juomana Aguariusta.

Maalialueella myytiin pokaaleja! Juoksijat saivat sitten ostaa omansa! Olis varmaan pitänyt varata yks kirppispöytä ja laittaa pytyt myyntiin..

Hotellin respassa mua luultiin norjalaiseksi. Myös telkkarin asetukset olivat norjaksi.. Kisojen lopputuloksissa olinkin sitten jo hollantilainen. :D

Suuremmitta stresseittä viimeistelin kauteni Hangon puolimaratonilla eli Itämerimaratonilla. Olin päättänyt, että huonon kelin sattuessa juoksen vain neljännesmaratonin, mutta kyseiseen tapahtumaan haluan tänä vuonna mukaan. Onneksi keli oli täydellinen ja starttasin elämäni viidennelle puolikkaalle. Edellisestä oli aikaa jo vierähtänyt puolitoista vuotta, mutta tiesin, että kympeiltä haettu vauhti kantaisi varmasti reilut 15km. Loput tulisi päättäväisyydellä ja sisulla. Ja niinhän se meni, alkuvauhti oli jopa varovaista. 3.40-vauhti tuntui naurettavalta hölkältä. Puolimatkan kohdilla kiristin vauhtia ja loppu tuli hyvin. 

Ongelmat alkoivat noin 17kilsan kohdalla krampeilla. Tuntui, että kroppa ihmetteli miksi juoksen näin kauan kovaa. Tuntui, että se huomioi pienetkin nykäykset, rytminvaihdokset ja mutkat. Olisin halunnut juosta kovempaa, mutta jalat tuntuivat pettävän alta. Viimeisen kaksi kilsaa mölysin ääneen, että kramppaa ja en voi juosta. Samalla GPS-kello näytti kilsavauhtia 3.20-3.25 väliin. Äiti huuteli mulle puoli kilsaa ennen maalia, että ei sitä oloa askeleestasi huomaa, juokse nyt vain maaliin tai jotain.. Olisi tehnyt mieli keskeyttää. Luulin, että polvet katkeaa. :) Puolentoistaminsan enkkaparannus ja Suomen kärkitulos lämmitti mieltä samalla kun kylmäpussit kylmensivät koipia. Ensi kerralla valmistaudun.

Äidin nappaama kuva kauheista loppumetreistä.

Muutaman tunnin päästä fiilikset olivat jo huomattavasti paremmat!

Kaksi viikkoa huilasin ja päätin tyhmyyksissäni juosta vielä yhden kisan. Pihtisalmen retrojuoksu houkutteli hyvillä rahapalkinnoilla, mutta valitettavasti mun eväät oli jo syöty. Eikä hengitystä helpottanut syksyn ekan pakkasyön jälkeinen kirpeä aamu. Korisin koko 9,4kilsan matkan. Omista jalkaongelmistaan toipunut teräslady Laura Markovaara jaksoi lopun niin terävästi, ettei oma vauhtini riittänyt. Silti ajallisesti rankka reitti kulki kovaa. 

Sunnuntaina tein jälleen huonon ratkaisun ja juoksin pitkän lenkin jumisilla pohkeillani Ruissalossa. Illan päätteeksi leikattu akilles muistutti olemassaolostaan ja täytti itsensä nesteellä. Pohkeet olivat umpijumissa. Päätin, että nyt on aika oikealle ylimenokaudelle. En halua huilata toista talvea putkeen. Maajoukkueleirillä Pajulahdessa juoksin vain yhden lenkin ja tein muuten korvaavaa harjoittelua ja punttia. Jätin myös Pohjoismaiden mestaruusmaastoja varten järjestetyn katsastusjuoksun väliin. Lisäksi tein selväksi, etten juokse PM-maastoja myöskään Hakunilassa. 

Janican Minillä kurvailtiin maajoukkueleirille Pajulahteen.

Lepo, korvaavat ja huoltotoimenpiteet ovat osoittautuneet jo nyt oikeiksi ratkaisuiksi. Jalat ovat kunnossa. Hengitys on tottunut kylmenevään ilmaan. Voin taas juosta kivuitta. En ole väsynyt ja motivaatio nousee taas esiin. Viikonloppu Helsingissä oli sopiva tähän väliin. Olin toimitsijatehtävissä Runner's High:n Halloweenrunissa lauantaina ja osallistuin porukan pikkujouluihin. Vähitellen totutan nyt itseni takaisin normaaliin pk-kauden harjoitteluun ja joulukuun puolivälissä suuntaan maajoukkuejuoksijoiden kanssa pitkästä aikaa etelän leirille Espanjan Torreviejaan. Ensi vuoteen pääsen toivon mukaan ehjänä ja paremmista lähtökuopista kuin koskaan ennen! Mukavaa syksyn jatkoa kaikille!

Pelottavaa jengiä.. Mulle laitettiin veitsi kurkulle.

Aina herttainen Nina Chydenius (keskellä) oli mukna kympillä!

Miten syön eli RAVINTOPOSTAUS!

Nyt se tulee. Mun ravintopostaus. Juoksuharrastustani enemmän ihmisiä on aina kiinnostanut syömiseni. Koska olen pieni ja laiha, olen usein joutunut erilaisten syömishäiriöepäilysten kohteeksi. Se on aina tuntunut pahalta, koska mulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmia syömisen kanssa. Lapsena meillä syötiin aina yhdessä tavallista kotiruokaa ja herkkujakin oli tarjolla. Ruumiinrakenteeltani olen muista suomalaisista hieman poikkeava himpula, joka on todettu jo viiden kuukauden iässä neuvolassa.

Kun menin kouluun, painoin 16,5 kiloa ja mua kutsuttiin nukketytöksi. Pelkäsin isoja oppilaita, jotka huvikseen saattoivat kantaa ja retuuttaa mut koulun yläkerrokseen tai mihin milloinkin. Opin juoksemaan karkuun. Yritin syödä paljon, jotta kasvaisin isoksi. Kouluterkkari ohjeisti syömään kotona voita ja sokeria lusikalla sekä juomaan kermaa suoraan purkista. Kerroin äidille, joka nauroi ja sanoi, että olen vain erilainen.

Teininä huomasin, että on ihan sama kuinka paljon ja mitä syön, painoni ei nouse. Koskaan en ole ollut millään dieetillä. Oikeastaan mulla oli joskus jopa välinpitämätön suhde ruokailuun ja ravintoasioihin. Veriarvoni ovat aina olleet korkeat. Ruoka on aina ollut polttoainetta. Mulla ei ole ollut mitään intohimoista hörähdystä syömiseen tai mihinkään ruokaan liittyvään. Kuitenkin vanhemmiten olen kiinnittänyt enemmän huomiota valintoihin. Ja nyt takautuvasti tarkasteltuna olen oppinut terveelliset valinnat ja normaalin suhteen ruokaan jo lapsena. 

Ruoka-aineallergiat vaikeuttavat eniten syömistäni. Täytyy olla tarkkana, etten vahingossa syö jotakin, josta saan vakavia allergiareaktioita. Ärhäkän ristiallergian ja herkän reagoinnin takia mulle ei ole tehty siedätyshoitoa. Olen kuitenkin oppinut elämään allergioideni kanssa. 

Aamupalan syön aina. Yleensä en treenaa ennen aamupalaa. Useimmiten syön kaurapuuroa, johon laitan hilloa, marjoja ja hunajaa. Toisinaan heitän joukkoon superfoodeja. Mulperit, inkamarjat ja gojit ovat suosikkejani. Lisäksi syön fiiliksen mukaan muutaman ruisleivän, päällä Ingmariinia, leikkeleitä, juustoa ja kurkkua. Usein syön myös yhden kananmunan ja jogurttia tai suosikkiani mustikkapiimää. Juomana menee tee tai maitokahvi sekä omenamehu.

Aamupala-aineksia tältä viikolta.

Kesäisin syön aamupalaa kahdessa osassa, koska teen toisinaan verryttelyn välissä. Tänä vuonna olen sattuneista syistä treenannut enimmäkseen vain kerran päivässä, joten lounas on usein venynyt jopa kahteen. Tosin joskus toinen aamupala on ollut jotain keittoa, esimerkiksi pinaattikeittoa. Lounaaksi syön usein pastaa tai riisiä, kanaa, valkoista kalaa tai jauhelihaa, salaattia ja kurkkua. Käytän paljon Felixin ketsuppia. Olen allerginen oikeille tomaateille..

Viikoittain haen lounasta läheisestä thaimaalaisesta ravintolasta. Työntekijät tietävät allergiani ja valmistavat aina mulle mielettömän hyviä takeaway-annoksia. Chiliruuat ovat suurta herkkuani, joten thaikeittiön herkut ovat suosikkejani.

Välipaloina menee esimerkiksi palautusjuomia (mitä milloinkin sattuu olemaan), jugurttia, makupiimää, protskupatukoita (Fast), ruisleipää, kuivahedelmiä, näkkäreitä, Lidlin hedelmämysliä, mustikkakeittoa ja Yosaa. 

Iltaruokana syön yleensä tuhdimmin. Aika usein syön tummaa lihaa. Pastaa menee useammin kuin perunaa. Syön aina tummaa pastaa ja tummaa riisiä. Salaattini ovat vähän säälittäviä allergioideni takia. Mutta niihin laitan yleensä mozarellaa, fetaa ja vihreitä oliiveja. Salaatinkastikkeena käytän öljyjä, balsamicoja ja välillä teen omaa öljypohjaista sinappikastiketta.

Hapottavat kisat kesällä vievät ruokahaluani, jolloin pitää tarkkailla, ettei paino pääse laskemaan kauden edetessä. Välipalat ja erilaiset palautusjuomat ovat hyvä apu, koska niitä on helppo juoda heti treenin päätteeksi. Vatsani kestää hyvin urheilujuomia. Usein lisään merisuolaa veteen. Limuja en juo juuri koskaan, mutta mehut ja muut hiilihappovedet menevät. Maitoa en juo, mutta muita maitotuotteita juon ja syön. 

Iltapalat ovat samaa linjaa kuin välipalat. Aika usein syön mysliä tai puuroa, johon sekoitan marjasmoothiejauhetta. Ravintoterapeutti on muutamaan otteeseen tutkinut täyttämiäni ruokapäiväkirjojani, ja todennut, että syön riittävästi. Yleensä kaloreita on laskelmissa tullut noin 3000 vuorokaudessa. Huomautukset ovat koskeneet liian vähäistä veden juontia.

Herkkuja syön, kuin tarjotaan. Tykkään suklaasta, lakuista ja leivonnaisista. En ole koskaan ollut missään karkkilakossa. Salmiakeista en tykkää. Olen aina ajatellut, että kohtuullinen herkkujen syönti on normaalia ja kestävyysurheilija kyllä kuluttaa kaiken. 

Eiköhän tämä nyt avannut mun ruokailutottumuksiani. Kysykää, jos jokin mietityttää, niin selvennän ja vastailen kyllä. Onko lukijoilla ruoka-asiat omasta mielestä kunnossa? Mitä superfoodeja olette maistaneet? Tai mitä mielipiteitä ne ovat herättäneet? 

Blogin ja Minnan tulevaisuus!

Hei kaikki innokkaat juoksufriikit siellä näyttöjen toisella puolella!

Olen ollut edelleen bloggailutauolla. Jotenkin on ollut vaikea suhtautua siihen huomioon, jota koko juoksutouhuni on viime aikoina herättänyt. Ja en ole jotenkin oikein uskaltautunut bloggailemaan. Kovasti olen saanut kannustusta, että kirjoittele heti kun siltä tuntuu ja kaikkea ihan samoin kuten ennenkin! Kiitos kaikesta ja kaikille! Onhan tässä ollut sulattelua..

Tämä vuosi on ollut ihmeellinen. Juoksukilometrejä viime vuoden lokakuun alusta tämän vuoden syyskuun loppuun kertyi vaivaiset 1870. Yhdelläkään viikolla en päässyt ns. "toiselle markalle" eli yli sadan kilometrin. Kuitenkin saavutin SM-kultaa Kalevan Kisojen debyyttiratakympillä, pronssia vitosella ja kauan himoitsemani maaotteluvoiton Ruotsiottelussa. Ja ajatkin olivat mukavia. Juoksuintoa riitti vielä syksyn maantiejuoksuihin. Pääsin kokemaan kovia ulkomaanstartteja Saksassa ja Hollannissa. Hampurissa tein maantiekympin enkkani 34.12. Lokakuussa päätin kokeilla puolimaratonia, vaikka epäilytti miten jalat kestävät iskutusta niin pitkän matkan. Hyvinhän tuo sujui ja loppuajaksi tuli kauden kärkitulos Suomessa ja oma ennätys 1.15,55.

Viikonloppuna olimme maajoukkueleirillä Pajulahdessa. Tuo muutama päivä ei ollut ihmeellinen harjoittelun kannalta, mutta jotenkin sain uutta motivaatiota taas jatkaa kohti uutta kautta. On paljon asioita, joita voin tehdä paremmin. Täytyisi pysyä kaikin puolin terveenä ja harjoitella laadukkaammin. Ajankäyttöäni voisin tehostaa. Paljon hyvääkin olen havainnoinut. Omaa kroppaani olen oppinut kuuntelemaan vuosi vuodelta paremmin ja terveydentilani on kunnossa. Tärkeintä on, että juoksemiseen riittää vielä paloa! Niin ja se ilmoitus. Jatkan blogia. Omalla tavallani ja tyylilläni. Onhan mulla asiaa.. ;) Laittakaa mulle vaikka postaustoiveita! (Muutakin kuin sitä ravintoaihetta!)

Parasta paikan päällä! 

-Minna

Pink Dreams

Moikka!

Nyt on kivaa kerrottavaa. Mutta märehditään silti hetki vielä niissä synkissä taustoissa, jotka tekevät tästä hetkestä erityisen. Harjoituskauteni lokakuusta maaliskuuhun oli säälittävä. Täydellinen juoksutauko oli urani pisin, mutta korvaavien pariin pääsin kunnolla helmikuussa. Harjoittelu oli kuitenkin varovaista ja jopa liiankin maltillista. Lääkäri kehotti aloittamaan piikkarijuoksuun totuttelun jo hyvissä ajoin, mutta en uskaltanut, koska tuntemuksia oli koko ajan. En missään nimessä halunnut takapakkia ja paluuta walker-ortoosi-helvettiin ja kyynärkepeille.

Hunajahölkän jälkeen seurasin SM-maastot reitin varresta. Tajusin, että kilpailumotivaationi on oikeasti niin kova, että kesällä on pakko päästä kilpailemaan. Toukokuussa sain parhaana viikkona kasaan jo 70 juoksukilsaa. Korvaavat saivat vähitellen väistyä. Kesäkuun eka päivä tein päätöksen, että avaan kilpailukauteni Paavo Nurmi Gameseissä 25.6. 3000 metrin kilpailussa.

Pelkästään tuo päätös sai aikaan mielettömän fiiliksen. Seuraavana päivänä olin poikaporukassa Turun Samppalinnassa vesijuoksemassa. Hehkuttelin juoksufiilistä, ja jotenkin juttu ajautui siihen, että voisin oikeasti osallistua jo parin päivän päästä juostavan Tilastopajakisan vitoselle. Kovempi juoksutreeni oli muutenkin suunnitteilla keskiviikoksi, joten päätin ilmoittautua. Kaksi päivää ahdisti, jännitti, pelotti ja hymyilytti. Jalan takia startti olisi tehtävä vielä lenkkareilla. Kisa oli samalla vielä katsastus Euroopan joukkuemestaruuskilpailuihin, joten mukaan oli ilmoittautunut hyvä ryhmä valtakunnan kovimpia vitosen naisia.

Lähdin matkaan varovasti, mutta rytmi löytyi jostain selkäytimestä mukavasti. Päätin roikkua hieman yli 17 minuutin loppuaikaa kohti menevän naislauman mukana. Kaksi kilsaa tuli yllättävän helposti ja päätin, etten katso kierrostaulua tai kuuntele väliaikoja. Keskityin vaan juoksuun. Kolme kilsaa tuli ajassa 10.14, sen rekisteröin, koska se kiinnosti. Samalla mietin, että pelkkä kolmonenhan menisi jo heittämällä alle kymmeneen, jos tämäkin tuntui tältä. Kolmosen jälkeen ei tuntunut enää niin hyvältä. Roikuin silti, ja en enää ajatellut mitään. Päätin, että olkoon aika mikä hyvänsä maalissa, höylään siitä kesän aikana minuutin pois. Kolme vikaa kiekkaa oksetti, eikä muistikuvia ole. Loppukiristä oli turha haaveilla, kun alla oli lenkkarit ja eväät olivat syöty jo moneen kertaan! :D

Loppuaika oli 17.01 ja tuloksena neljäs sija. Olin haaveillut pinkeissä unissani 17 minuutin ajasta, mutta oletin kunnon olevan vasta 17.30:n nurkilla. Hyvä näin.

Palauttelin rauhassa, ja päätin että ensi kisaan on saatava piikkarit alle. Juhannuksena kävin Keuruulla juoksemassa 3000m. Pinkit unet ennustivat loppuajaksi 9.45. Päätin, että olen tyytyväinen, jos se menee rikki. Minttu Hukka lähti alusta tekemään rohkeaa sooloa 9.30 loppuaikaan ja onnistui. Onneksi muu porukka liikkui itselleni sopivassa rytmissä.

Vauhti ei ollut tasainen, ja Nina Chydeniuksen kanssa teimme vetotöitä. Kaksi kierrosta ennen maalia olin aivan poikki. Päätin silti väkisin kammeta Ninan ohi 600m ennen maalia, enkä jäädä kyttäilemään. Nina kuitenkin hiillosti ihan loppuun asti, mutta sain pidettyä kakkossijan. Loppuaikani oli 9.43. Jee. Pinkit unet tiesivät kuntoni! Kaikki voimat jäivät radalle, joten loppuverkasta ei tahtonut tulla mitään.

Maanantaina kävin vähän nuuhkimassa piikkareilla Paavo Nurmen stadionin mondoa. Askel tuntui hyvältä, joten julistin, että pelkästään mondo alustana ottaa Keuruun kolmosen ajastani kymmenen sekuntia pois.

Normaalisti olen kisapäivänä jopa unelias, mutta keskiviikkona hypin seinille. Mietin, että kisa kulkee jos saan levottoman energiani siirrettyä edes osittain illan juoksuun. Tunnelma kisassa oli mielettömän hieno. Kaikki lähtivät kovaa. Yritin hillitä alkuvauhtiani, mutta ekat kierrokset menivät silti turhan räväkästi. Tonni tultiin 3.10, mutta se ei tuntunut vielä pahalta. Nina teki ryhmämme vetotyöt alussa, mutta sitten menin itse vetämään. Kisasta on hapokkaan huuruiset muistikuvat, mutta ilmeisesti Janica meni ohitseni noin kolme kierrosta ennen maalia. Päätin roikkua, vaikka tuntui pahalta.

Lähtöhässäkkää ja keskittymistä jalat ilmassa Paavo Nurmi Gameseissä.

600 metriä ennen maalia oksennus alkoi nousta suuhun. Muistan, että se maistui kahville. Roikuin väkisin mukana, vaikka tuntui, etten liikkunut enää eteenpäin. Sata metriä ennen maalia yritin ohi, mutta vaikka pää halusi mennä, niin jalat eivät enää kyenneet yhteistyöhön. Maalissa voin pahoin. Sijoitus oli 7. Olin varma, että aikani oli huono, sillä loppu tuntui hitaalta. Yllätys oli suuri, kun kuulin, että loppuaikani oli 9.33. Siis kymmenen sekkaa parannusta viiden päivän takaiseen juhannusjuoksuun oli totta. Paha olo seurasi vielä seuraavan päivän. Jännä, miten loukkaantumisen jälkeen irtiottokyky saattaa olla yllättävän kova!

Kisan jälkeen palkintojen jaosta.. Tuomo, minä ja Aki.

Viikonloppuna kävimme isovanhempien luona Keski-Suomessa. Samalla reissulla piipahdimme Jämsässä Kestävyyskarnevaaleilla. Juoksin 1500m, jotta hapot tulisivat jälleen tutuksi. Palautuminen keskiviikon kisasta oli edelleen kesken, mutta harjoituksen vuoksi päätin osallistua. Mitään odotuksia ei ollut, mutta tiesin, että pystyn todennäköisesti kuntoni puolesta 4.30:n loppuaikaan kaikenlaisilla taktiikoilla. Juoksussa oli jänis 1000 metriin, joten päätin ottaa riskin ja katsoa kauanko pysyn tällä hetkellä 4.20-vauhdissa.

 Tonnin väliaikani oli 2.55, mutta sitten sain taistella loppumatkan happokuorman kanssa. Muistikuvat loppuvatkin kierrosta ennen maalia, jolloin ajattelin, että pyörryn ja kaikki tulevat ohitseni. Jotenkin kuitenkin juoksin tuon vikan kierroksen. Loppuaika oli juuri 4.30, joka oikeutti kolmanteen sijaan. Huh, tulipas juostua, ja ensi kerralla tämäkin on sitten astetta helpompaa. En ole kuitenkaan harjoituksissa vielä juossut yhtään 1500:n vauhteja, joten tälläkin matkalla ajasta saisi lohjeta sekunteja vielä paljon pois.

Pitkän postauksen päätteeksi haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella tsempanneet ja olleet mukana. Seuraava startti on lauantaina SM-viesteissä. Matkana 4x800m HKV:n riveissä. Vähän pikamatkan puolellehan tuo jo nykyään mulla menee, mutta silti kasi on aina se matkoista rakkain..  ;)

Menenkin tästä ottamaan yhdet pinkit päikkärit! Palataan! Hyviä kesälenkkejä kaikille lukijoilleni!

-Minna

Hunajata

Moi!

Reilu kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Jalka oireilee toisinaan edelleen. Juoksumääriä olen saanut kasvatettua tuskallisen hitaasti, mutta kroppa ottaa nyt harjoittelua hämmästyttävän hyvin vastaan.

Kahdeksaan kuukauteen ei ollut mitään asiaa kisoihin.

Viikkokilsamäärät ovat kehittyneet viimeisessä kuudessa viikossa seuraavasti: 20km-30km-31km-43km-51km-40km. Tietysti lisäksi olen lähinnä vesijuossut ja pyöräillyt. Välillä on hyviä päiviä ja välillä taas maailma tuntuu synkältä ja epäreilulta. Liian tuoreessa muistissa ovat edelleen viime kauden fiilikset, ja etenkin se, kun juoksu ei tuntunut yhtään miltään. Ihan sama mitä teki. Aina palautui, aina kulki, aina oli helppoa ja aina kaikki oli vain kivaa. Ja kello sai hymyilemään tyhmästi. Kyllä nytkin on toisinaan kivaa. Vappuna oli kivaa, ja sain ihmeellisen hetken mielijohdeälynväläyksen ilmoittautua sunnuntaina Harjavallassa järjestettävään Hunajahölkkään.

Noh, ehkä A-P Niinistön kevyt painostus lähteä testaamaan jalkaa ensimmäistä kertaa yhtenäisessä kovassa juoksussa vaikutti. Pitkän ajan jahkattuani uskalsin ilmoittautua. 17-vuotiaana teinihurjastelijana olin viimeksi ollut samassa kisassa, joten muistin hämärästi reitin jopa 15 vuoden takaa. Kunnon kylähölkän tapaan Hunajahölkässäkin on juostu vuosikymmenet samaa reittiä. Tunnelma on hyvä, järjestelyt on hoidettu hyvin ja kaikki saavat hunajaa!  Matka on 6,4km, ja lähtö ja maali sijaitsevat urheilukentällä. Pääosa reitistä juostaan kuitenkin pehmeällä purulla ja hiekalla. Jalkani tykkää tällä hetkellä juuri pehmeästä alustasta, joten olosuhteet jalan testaamiseen olivat hyvät.

Naureskelin ennen kisaa itselleni ja talvella tehdylle lupaukselleni.  Olin luvannut, että jos pääsen vielä jaloilleni ja juoksemaan, niin treenaan ensin itseni kuntoon, enkä heti muutaman treenin jälkeen mene puolikuntoisena osatelakkalaisena kärvistelemään johonkin kylähölkkään..  Ja tässä sitä taas oltiin. Asettelemassa hiihtonumeroa pinkin paidan päälle ja miettimässä mitä vauhtia uskallan lähteä matkaan! Yhtään ei tietenkään helpottanut, että kohtasin yllättävää mediahuomiota ja kaikki tuntuivat olevan kovin kiinnostuneita päivän kunnostani.

Juuri ennen starttia aurinko paistoi, ja päätin olla rohkea, ja juosta shortseissa ja t-paidassa. Se oli kuitenkin virhe. Heti lähtölaukauksen jälkeen aurinko meni pilveen, alkoi sataa ja ilma kylmeni. Puolivälissä olin jo aivan jäässä. Niskaan tuli räntää ja rakeita. Hengitys toimi loistavasti, koska sade vei siitepölyt mennessään. Vähitellen en tuntenut ranteita enkä reisiä. Iho oli punainen ja yritin vain juosta täysiä maaliin. Muut naiset jätin puolentoista kilsan kohdalla. Loppu tuli käsittämättömän kovaa ja lyhyet asfalttipätkät juoksin tien vieressä nurmikolla säästääkseni jalkaa.

Kisan jälkeen tuli hyvät fiilikset. Jalka ei kipeytynyt, mutta loppuverkkaa en voinut tehdä, koska olin niin jäässä, että tärisin. Kisa ylitti myös paikallislehden uutiskynnyksen. Siitä voi taas olla montaa mieltä, osaako esiintyä edukseen! :D Ennen kotiinlähtöä menimme vielä Turun Aqua Runner´s porukalla testaamaan Harjavallan uuden uimahallin. Uskaltauduin jopa vesiliukumäkeen, joten tein taas juttuja, jotka eivät kuulu mukavuusalueelleni! SM-maastot jätän kuitenkin väliin, ja yritän jatkaa kunnon kehittelyä kesää kohti. Vielähän on kesää jäljellä. Jopa mulla! ;)

Mietteitä

Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsäreitit sulavat ja ihmiset innostuvat taas lenkkeilystä. Myös syksyllä telakoituneet bambit heräilevät vähitellen talvikoomasta. Kyllä. Luit oikein.. Energiaa tulee lisää ilmeisesti auringosta ja netissä pölyttynyt blogikin alkaa taas kiinnostamaan. Pari sanaa on kuitenkin vielä kerrottava tuosta synkästä talvikaudesta. Samalla saan jopa ihan itse kerrottua tilanteestani, ja jopa oikaistua joitakin epämääräisiä huhuja ja väärinkäsityksiä, jotka korviini ovat kantautuneet.. Ainahan on niitä, jotka tietävät asioistani enemmän kuin minä itse.

Talvikoomailussa ei siis ollut mitään kivaa tai siistiä. Elin lokakuusta maaliskuuhun kauheassa epätietoisuudessa pääsenkö koskaan takaisin jaloilleni. Tarkemmassa katselmuksessa kantakalvon kiinnityskohdasta löytyi sittenkin repeämä. Tämän sain tietää tammikuun puolessa välissä. Sen aiheuttajasta ei ole tietoa. On todennäköistä, ettei vaivani edes liity juoksemiseen. Bambit kun sattuvat olemaan herkkä ihmislajityyppi, joka osaa teloa itseään radan ulkopuolellakin.. Ja aina lahjakkaasti tietenkin tavoilleen uskollisena.

Pääsin kepeistäni eroon tammikuun puolessa välissä ja aloin varovasti kävellä. Kävely sattui, ja jalat puutuivat. Veteen sain kuitenkin hypätä Turun telakkaremmin riemuksi ja korvaavat lähtivät vesijuoksulla vähitellen käyntiin. Ja todellakin käytän sanaa KORVAAVAT, koska niitä ne on silloin, kun mitään muuta ei saa tai voi tehdä. Turha sitä on hienostella, että ne kehittävät ja ovat sitä ja tätä ominaisuutta tukevaa sanonko mitä, koska pääasiallinen tunne yleensä kuitenkin on vit...sin kiva fiilis. joo.

Jalkapohjaani oli kepeillä köpöttelyn ja walkerissa oleilun aikana muodostunut joku ihmeellinen klöntti, joka sattui ihan hulluna. Viisaat lääkärini hakkasivat päänsä yhteen ja keksivät ratkaisuksi kiusanteon. Jospa hakataan 2000 kertaa vasaralla sitä möhkälettä ja katsotaan sitten kuinka kova on bambin kipukynnys. Auts. Ihan kuin se joulukuinen piikitysoperaatio ei olisi ollut tarpeeksi. Sain siis tammi-helmikuussa ESWT-hoitoa jalkaani kolme kertaa. 

Ensimmäisellä kerralla kahden lyönnin jälkeen olin valmis potkimaan fyssarin, joka hoitoa antoi. Pidettiin tauko. Sain tietää, että sirorakenteisia naisihmisiä tämä hoitomuoto sattuu vähän enemmän. Kyseinen tieto ei varsinaisesti helpottanut oloani. Kuitenkin tsemppasin ja päätin kestää. Muistan, kun tuskankyyneleideni seasta kuulin, että 700 lyöntiä täynnä.. meinasin pyörtyä, mutta ajattelin, että selvisin maaotteluvitosestakin, vaikka kahden kiekan jälkeen tuntui ihan liian flunssaiselta ja pahalta. Vihdoin hoito oli ohi. Fyssari totesi, että itse entisenä pikajuoksjana ei voi ymmärtää kestävyysjuoksijan sielunmaisemaa kivunsiedossa. Varattiin aika viikon päähän. Onneksi kaksi seuraavaa hoitokertaa eivät olleet niin pahoja.

Helmikuussa tein harjoituksia vesijuosten ja kuntopyörällä. Välillä koitin myös crossaria, mutta siitä jalkani ei kauheasti tykännyt. Kävelyä lisättiin koko ajan asteittain. Lääkärini siirsi juoksuaskelkokeiluni Sotshin olympiakisojen jälkeiseen aikaan. Mua ärsytti, mutta onneksi näin. Eipähän tullut hätiköityä. Päätin katsoa kisat rauhassa, vaikka kovasti juoksemisen testaaminen alkoi houkuttaa heti kun tajusin, että kävelystä on pahimmat kivut poissa. Vähitellen jalka alkoi kestää pidempää yhtenäistä kävelyä niin, ettei kipuja enää ollut lainkaan. Palasin töihin ehkä viikkoa liian aikaisin. Staattinen seisominen sai aikaan kipuja, mutta onneksi jalka sopeutui nopeasti. Juoksemiseen pääsin käsiksi maaliskuun alussa. Tällä viikolla olen juossut kaksi kertaa ja yhtenäisesti onnistuu jo kuusi kilsaa kivuttomasti. Joka viikko jalan tilanne on ollut edellistä viikkoa parempi. Se on saanut jälleen siirtämään ajatuksiani kesään ja kilpailemiseen. Motivaatiota on ja loukkaantumiseen en halua lopettaa!  

Motivaatiokuva heinäkuulta! (kuva:Jarno Maimonen)

Vuoden paketointi

Hei!

Edellisessä postauksessani lokakuussa (?!) tuli luvattua, että seuraavassa tekstissäni käyn läpi kauden loput kisat. Tänään on vuoden vika päivä, joten ehdottomasti viimeinen mahdollisuuteni lyödä lopullisesti tämän vuoden juoksut pakettiin. Oikeastihan viimeiset lenkkini olen tehnyt lokakuussa, ja jalkani on nyt kirjaimellisestikin paketissa, joten fiilistellään ne toistaiseksi viimeiset numerolapun kanssa kirmatut kokemukset vielä tähän.

Manchesterin tonnivitosen jälkeen olisin kovasti halunnut juosta jossakin 5000m, mutta kilpailukalenterissa ei ollut sopivaa starttia tarjolla. Lisäksi ylimääräinen matkustelu jonkun vitosen kisan perässä ei kuulostanut houkuttelevalta, joten päätin treenata vitoselle ja hakea vauhtia kilpailemalla alimatkoilla. Päävalmentaja Tommy muistutti, että KK:n voiton takia vitosen paikkani Ruotsiottelussa oli varma, joten siellä viimeistään saisin matkan vielä kohdata.

Saran kanssa Manchesterissä.

20.8. tein Eltsun kentällä elämäni toistaiseksi parhaimman treenin. Aki toimi jäniksenä ja kulku oli käsittämättömän hyvää ja helppoa. Treenin perusteella tajusin, että olin alle 16 minuutin vitosen kunnossa, ja olo oli loistava. Viikonlopun vietin Turussa ja seurasin 17-vuotiaiden SM-kisoja. Pääsin jakamaan jopa muutamat palkinnot tulevaisuuden lupauksille. 

Sunnuntaina matkasin Tampereen eliittikisoihin juoksemaan 800m.Tiesin, että kuntoni perusteella 2.08-alkuinen aika olisi mahdollinen. Ainut ärsyttävä asia oli, että kisa oli siirretty esikisalajiksi, joten startti oli jo keskipäivällä ennen oikeita eliittikisoja. Iltaihmisenä en tykännyt aikaisesta heräämisestä ja unohdinkin trikoot ja osan muista tavaroistani kotiin. Kiskoin kahvia pukuhuoneessa ja päätin lähteä kenialaisen Peril Nengambin kanssa alkuverkalle. Ajattelin, että nyt vedetään kisa ilman kaikkia normirutiineita ja katsotaan, miten liikahtaa. Kenialaiseen tyyliin alkuverkka oli niin hidasta, että oli melkein vaikeaa hölkätä niin hiljaa. Onneksi oli helle, ja paahduin muutenkin äidiltä lainaamissani trikoissa. Fiilis oli korkealla, ja callingissa ihmeteltiin, kun meitä oli paikalla vain kourallinen. Peril toimi jäniksenä kuuteensataan. Kuiviston Sara koitti hyödyntää jänistämme. Itse päätin yrittää mahdollisimman tasaista vauhdinjakoa. 400m meni multa hieman yli 63 sekuntia ja kaksikko tuntui painelevan kaukana edessä. En välittänyt siitä vaan keskityin helppoon rytmiin. Juoksu tuntui ihan liian helpolta kasille, mutta kovempaakaan en olisi päässyt. Loppusuoralla sain Saran kiinni ja voittoaikani oli 2.07.18. Epäuskoinen olo ja menin kasin tilastokakkoseksi Suomessa..

Illalla sulattelin kisaa, ja päätin, että starttaan heti seuraavana päivänä oman seurani kisoissa Eltsussa 1500:lle. Naisten startissa ei ollut vetoapua tarjolla, joten neuvottelin itseni mukaan miesten starttiin ja pyysin Akia jänikseksi. Tavoitteena oli juosta alle 4.20. Valitettavasti miesten kaksi erää päätettiin yhdistää, joten viivalla riitti tungosta. Lähtökahinassa meni aikaa ja voimia, mutta pääsin kuitenkin Akin peesiin. Eka kiekka mentiin aivan liian hiljaa, ja huomasin, ettei juoksu muutenkaan tunnu kovin hyvältä. Kiristimme vauhtia, ja meno tuntui paremmalta, mutta silti tunsin väsymystä ja viimeiset kaksi kierrosta vain ohittelimme hyytyviä miehiä. Loppuaikani oli 4.20.33, joka oli kuitenkin paras aikani 12 vuoteen. En ollut tyytyväinen, mutta en jaksanut olla pettynytkään. Ei sitä joka päivä olla tässä iskussa.

Seuraavana päivänä olin Janican kanssa vesijuoksemassa, kun Tommy soitteli ja kyseli lähtisinkö viikonlopuksi Ranskan Valenceen edustamaan yhteispohjoismaista joukkuetta DecaNation-maaotteluun. Tarjolla mulle olisi 1500 metriä. Asia ei ollut vielä varma, mutta norjalaisjuoksijan loukkaannuttua ja Johannan kieltäydyttyä paikka oli mulle avoin. Ruotsilla oli omat mestaruuskisat samana viikonloppuna, joten joukkueessa ei ollut jäseniä Ruotsista. Keskiviikkona päätin, että lähden. Ei sitä joka päivä pääse juoksemaan Pohjoismaiden edustajana oman lajinsa maailman huippuja vastaan.

DecaNation-kisojen avajaisten sambaryhmä. Vai oliko tää sittenkin Runner's Twilightista? :D

Koko perjantai meni matkustuksessa. Myöhään illalla söimme hotellissa kuivaa kanaa, ja saimme tietää vastustajat. Katselin tonnivitosen lähtölistaa, ja totesin, että muut edustajat ovat juosseet MM-kisoissa tänä vuonna, joten eiköhän enkka tule, jos pidän porukan edes näköetäisyydellä. Ranskalaiset hoitivat kisajärjestelyt hienosti, ja pääkatsomot olivat täyteen ahdetut. Callingissa aloitin jostain syystä hirveän psyykkaamisen itsekseni, kun totesin, etteivät kilpakumppanini ole juurikaan mua isompia. Päätin, että juoksen taktisesti rohkean juoksua, enkä jää Dublinin juoksun tapaan varovaisesti kyttäilemään. Mulla ei ollut mitään hävittävää.

Joukkueemme teltassa tappamassa aikaa sinisen Poweraden kanssa..

Valitettavasti kisasta tuli taktiikkajuoksu. Kukaan ei lähtenyt pitämään minkäänlaista vauhtia. Startin jälkeen riehuin itseni jopa vähäksi aikaa kärkipaikalle. Pidin koko ajan sisäratapaikan, vaikka venäläinen ja jenkki tönivät ja työnsivät jatkuvasti reunuksiin. Päätin riehua mukana, koska vauhti ei tuntunut missään. Kuolemankiekan takasuoralla vauhti alkoi vähitellen kasvaa, mutta pidin edelleen tiukasti paikkani. 500 metriä ennen maalia vauhti nousi selvästi ja vikalle kiekalle lähdettäessä tajusin olevani neljäntenä, enkä ollut edes puhki. Edelläni oli vain Saksan, Venäjän ja USA:n edustajat. Takasuoralla jäin hieman porukasta, ja taistelin yhtäjalkaa Balcanin edustajan (tuore 22-vuotiaiden Euroopan mestari) kanssa. Kiusasin häntä tiukasti koko loppukaarteen ja menetin voimia. Loppusuora tuli hyvin, mutta aivan loppuun en jaksanut. Pieni harmitus ja keskittymisen herpaantuminen tapahtui maaliviivoilla, kun en pystynytkään Terziciä voittamaan, ja samassa Italian edustaja hyökkäsi ohitseni ulkokautta reilun kymmenyksen turvin. Olin siis kuudes kauden huonoimmalla loppuajalla 4.29.98. Viimeinen 600 metriä oli kyllä ylivoimaisesti kauden nopein ja vielä kiihtyvänä (1.36). Itsekseni hymyilin vain, että tämähän tietää hyvää ruotsiottelua varten..

DecaNation-kisan tulokset.

Paluumatka Ranskasta oli rankka. Muutaman tunnin yöunien jälkeen matkustimme koko sunnuntain. Maanantaina lähdin lenkille Helsingissä. Hölköttelin kevyesti 14km, ja totesin, että juokseminen ei ole KOSKAAN tuntunut näin helpolta. Illalla Turussa se sitten iski. Syysflunssa. Ei nyt. Ei Ei Ei Ei. Viikko jäljellä kautta ja mun piti kruunata kausi ja niitata ruotsalaiset ja samalla enkat vielä uusiin lukemiin Tukholmassa. Olo vain paheni.  Astmaatikkona alkoi jo lauantain vitonen ahdistaa, koska tiesin, etten ikinä selviäisi siitä vajaalla hengityskapasiteetillä. Muutenkaan en vielä ole täysin sinut koko matkan kanssa.

Lepäsin, ja matkustin flunssaisena Helsinkiin. Onneksi mulla ei ollut pahemmin kuumetta, eikä tauti lyönyt pahasti keuhkoihin. Lauantaiaamuna tein päätöksen startata vitoselle. Kisaa oli juostu kilsa, kun tajusin, ettei olisi pitänyt startata. Tuntui kauhealta. Kuumeiselta, heikolta, huonolta ja surkealta. Vauhtikin oli kova, mutta mietin oloani, ja miten hoidan viikonlopun koitokset himaan.  Muistan, kun ajattelin, että Minna...eihän tässä ole enää kuin kymmenen kierrosta ja huominen 1500m.. J 

Tein ratkaisun. Päätin jäädä hölkkäämään kahden heikoimman ruotsalaisen kanssa ja hoitaa ne loppukirillä. En tiedä miten onnistuin mielessäni lyttäämään nuo ”heikot” ruotsalaiset, koska toiselle heistä olin vielä kesäkuussa hävinnyt vitosella pitkässä kirissä. Jotenkin sen kuitenkin tein, ja onnistuin suunnitelmassani. Loppuaikani oli 16.25, vaikka matkalla ajattelinkin, että vauhdin on pakko olla jo niin hidasta, että aika painuu paljon päälle 17 minuuttia. No, eipä onneksi sentään ja pisteet tuli meille 10-12.  Kisan jälkeen olin vielä aivan hiekassa, kun juoksun aikana ruotsalainen miespituushyppääjä oli purkanut suuttumustaan epäonnistuneesta hypystään potkimalla hiekkaa mun päälle. Lisäksi jalkapohjat tuntuivat kipeiltä ja fysioterapeutti teippasi toisen yöksi.

Sunnuntaina oli edessä vielä 1500 metriä. Ruotsalaisilla oli vielä vaatimattomasti lajin tuore maailmanmestari heittää meitä vastaan radalle. En olisi halunnut juosta, mutta mulla ei ollut tuuraajaa, joten päätin juosta. Flunssa oli hieman parempi kuin lauantaina, mutta valitettavasti se oli edennyt hieman keuhkoihin. Lähtöviivalle kävellessä havainnoin, että jalkapohjanikin tuntuvat yllättävän kipeiltä. Taktiikkapalaverissa ajattelimme, että ruotsalaiset yrittävät hyydyttää meitä todennäköisesti vauhdilla. Päätimme, että passaamme hieman alkuvauhtia, ja yritän sitten tasaisesti kiskoa meidät takaisin mukaan taisteluun.  Näin todella tapahtui. Jäimme Saran kanssa, mutta sain kiskottua meidät mukaan loppukahinaan. Valitettavasti huomasin takasuoralla, että omat evääni oli syöty, ja päästin Saran sisäkautta vielä yrittämään ruotsalaisrintaman hajottamista. Ihan ei Sarakaan pystynyt, mutta alitti kuitenkin ekan kerran 4.20. Oma aikani painui hieman päälle 4.21, joten juoksin silti myös tonnivitosella kauden toiseksi parhaan juoksuni. Parempaan en olisi pystynyt ja kaikkeni annoin. Harmittavasti hävisimme vielä maaottelun.

Maaottelun jälkeen sairastin ja lepäilin viikon. Valitettavasti jalkapohjani ei alkanut parantua, vaikka flunssani lähti. Koko syksy ja talvi on sitten mennyt jalan kanssa taistellessa. Magneettikuvissa selvisi marraskuussa, että mulla on plantaarifaskiitti tulehtunut, kantapään rasvapatjan tulehdus sekä ödeemaa ja isovarpaan koukistajajänteen jännetupintulehdus. Lokakuun jälkeen en ole juossut yhtään, joten fiilikset eivät ole kovin korkealla. Nyt kävelen kepeillä ja mulla on ortoosi. Toivottavasti pääsen tästä vielä takaisin jaloilleni, koska mennyt kausi herätti kuitenkin paljon intohimoa vielä juoksemista kohtaan ja uskon, että edelleen parhaat kisani pidemmillä matkoilla ovat juoksematta.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin palataan vielä.. :)

HYVÄÄ VUOTTA 2014! Ja kiitokset kaikesta tuesta ja tsempeistä! Ja mitään en lupaa.. :)

-Minna

Fiiliksiä ja kisaraportit III

Hei! 

Oon palannut! :)

Kausi on ohi. Hassua, että oikeastaan mulla on vain tyhjät fiilikset nyt.

Kalevan Kisat Vaasassa sujuivat suunnitellusti. Helteinen keli teki kisoista rankan kokemuksen, mutta vitosen Suomen mestaruus ja tonnivitosen hopea maistuivat todella hyvälle! Vaasan mondo sopi täydellisesti askellukselleni ja oli kerrankin kivaa, kun sai vetoapua muista juoksijoista. Mikään ei vaivannut, eikä mikään ollut enää mun tiellä. Tiesin, että kuntoni voisi riittää 16 minuutin loppuaikaan, joten ennätys 16.12,91, ei tullut yllätyksenä. Olin kisaan henkisesti valmis. Maaliviivalla iskeneet fiilikset olivat silti suurin yllätys. En ajatellut, että sen kisan voittaminen tuntuisi sillä hetkellä niin hyvältä ja tärkeältä. Se hetki nollasi kaikki ne synkät, huonot, piinaavat, ahdistavat ja tuskaiset juoksemisen takia kärsityt hetket. Ja niitä hetkiä on ollut paljon. 

Välillä oon ollut todella yksin. Tän blogin perustin kaksi vuotta sitten yhtenä pimeänä hetkenä. Mulla ei ollut mitään hävittävää silloin, eikä ole nytkään. Tämä oli kuitenkin itselleni tärkeä välitavoite. Todiste. Voin oikeasti juosta kovaa. Uskoin siihen ennen, uskoin siihen synkkinä hetkinä, mutta nyt mä vasta uskonkin siihen. Hähää. Jos mä olin vahva silloin, kun kaikki meni huonosti, niin nyt mä vasta vahva olenkin. (En tietenkään fyysisesti, mutta henkisesti..;) Olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Tämä koko kausi on ollut kaikkien huonojen hetkien arvoista, joita uralleni on mahtunut. Enkä nyt tarkoita tuloksia, vaan ainoastaan sitä fiilistä ja iloa, jonka löysin takaisin tekemiseeni. 

Kalevan kisoista. Kuva: Sanomalehti Kalevan nettisivuilta.

Kalevan Kisoista on muutama kuva myös Patrolin blogissani.

Voisin lyhyesti käydä läpi loput kauden starteistani teille, jotka olette jaksaneet odotella mun seuraavaa päivitystä.

Viikko Kalevan Kisojen jälkeen starttasin Kuortaneella Eliittikisoissa. Matkana oli 1500m, ja ajattelin, että kauden parasta aikaa olisi hyvä tilaisuus hieman kaunistella. Pahin heinänkukinta-aika vaivasi hieman hengitystä, ja kaksi päivää ennen juoksua sain pitkästä aikaa pahan astmakohtauksen. Kisapäivänä olo oli kuitenkin hyvä. Valitettavasti kenialainen jänis lähti ME-vauhtia, joka vaikutti siihen, että koko porukka kiskoi matkalla ihan liian kovaa. Itse hieman säästelin alkuvauhtia, joka silti oli 4.15-loppuaikaan tähtäävää vauhtia. Vedin koko matkan yksin, kolmesataa ennen maalia ohitin Johanna Lehtisen ja lopuksi Kaisa Tyni pääsi ohitseni. Ulkomaalaiset vieraammekin hyytyivät rajuun alkuvauhtiin, ja kaikkien ajat jäivät kauden parhaista. Ainoastaan minä ja Kaisa pystyimme parantamaan tämän kesän aikoja. Juoksuni ei tuntunut erityisen hyvältä, sillä hengitys ei pelannut ihan normaalisti.

Seuraavana viikonloppuna juoksin Runner´s Twilight -juoksutapahtumassa kympin maantie/maastokisan. Tavoitteenani oli parantaa reilusti viime vuoden aikaani samalla reitillä. Lisäksi ajattelin, että voisin myös yrittää juosta virallista maantiekympin enkkaani. Twilight-juoksu juostaan nimensä mukaisesti iltahämärässä. Lähtö- ja maalipaikkana toimii Pirkkolan urheilupuisto Helsingissä. Lähdin reippaasti matkaan, sillä alkumatka on alamäkivoittoista. Kiskoin joitakin tonneja 3.20-vauhtia. Tuntui tosi hyvältä, ja puolimatkan väliaika oli vähän yli 17 minuuttia. Loppupuolisko reitistä on mäkistä ja mutkaista. Lisäksi alusta muuttuu paikoitellen hiekkatieksi. Juoksu kulki loppulenkistäkin hyvin, mutta kilsa ennen maalia oikea pohkeeni meinasi krampata. Pelästyin ja päätin juosta varovasti vikan tonnin. Harmitti, koska olin ajatellut, että lataan vikan tonnin niin kovaa, kuin ikinä lähtee, mutta en uskaltanut pohkeen takia riskeerata. Loppuajakseni tuli kuitenkin reittiennätys ja oma maantiekympin ennätys 34.55. 

Voittoposeeraus Jarkko Järvenpään kanssa Runner's Twilightissa Pirkkolassa.

Viikko Twilightin jälkeen lähdimme muutaman muun suomalaisjuoksijan kanssa Manchesteriin British Mailers Clubin osakilpailuun. Tarkoituksena oli päävalmentaja Ekblomin mukaan kaunistella kauden tilastoja. Valitettavasti kisapäivänä oli karmivat olosuhteet tulosten tekoon. Jännitti hieman, kun britit olivat laittaneet mut naisten kovatasoiseen A-erän juoksuun. Matkana mulla oli siis 1500m. Päätin ottaa haasteen vastaan. Onneksi sade taukosi ennen meidän juoksua. Keli oli silti viileä ja tuuli syysmyrskytasoa. Itse löysin hyvän fiiliksen siitä, että kisassa oli iso kasa naisia ympärilläni ja kerrankin ei tarvinnut miettiä omaa vauhdinpitoa. Nautin siitä, että sain keskittyä kilpailemiseen. Kolmesataa metriä ennen maalia tuli joukkokolari ja jouduin aitomaan yhden kaatuneen tytön yli. Juoksu tuntui kuitenkin vahvalta ja latasin hyvän loppukirin. Olin kisassa kuudes ja pystyin 1,5 sekkaa parantamaan kesän parastani. Taakseni jäi monta paljon kovempaa tänä vuonna juossutta naista. Eniten harmitti se, että hyvässä kelissä aikani olisi voinut olla todella hyvä. Kisa antoi kuitenkin taas lisää uskoa omiin kykyihini ja omaan tekemiseeni.

Säästän seuraavaan postaukseen kauden loput kisat! Pystynpäs näin nautiskelemaan vielä kerran nekin startit ja teillä lukijoilla on jotakin odoteltavaa.. ;)